Viimeisen bjarmialaisen jälkisanat

Kirjoitan varsinaisessa blogissani pienoisromaanistani, joka ilmestyi melko äskettäin Kuoriaiskirjoilta nimellä Viimeinen bjarmialainen. Se on sword and sorcery -tyyppistä pulp-huttua, jossa on amerikkalaisen kovaksikeitetyn dekkarin tyyli ja länkkärin juoni. Kirjoitin teokseen jälkisanat, jotka alla: 

Muistoja Pesärin kirjoittamisen ajoilta

Toimitin ja julkaisin 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä erilaisia pienipainoksisia lehtiä, joissa yritin elvyttää menneen maailman pulp- ja lukemistolehtien henkiä. Lehtien nimet ja logot oli napattu klassisilta suomalaisilta lukemistoilta.
Ensimmäinen näistä lehdistä oli Isku, B5-kokoinen lehti, jossa ilmestyi omien Joe Novak -yksityisetsivätarinoitteni lisäksi uutta ja vanhaa kotimaista sekä lähinnä uutta kovaksikeitettyä dekkaria Amerikasta ja Englannista. Sen rinnakkaislehti oli minikokoinen Ässä, jossa ilmestyi alle tuhannen sanan pituisia flash fiction -tarinoita. Isokokoisempi ja otteeltaan klassisempi oli kerran vuodessa julkaistu Seikkailukertomuksia, jota ilmestyi viisi numeroa vuosina 2007-2012. Siinä yritin pitää yllä vanhanaikaisten seikkailutarinoiden perintöä, ja lehden joka numerossa oli vanha tarina, joskus jopa lehteen varta vasten käännetty.
Seikkailukertomuksissa ilmestyi jatkokertomuksena myös oma yritelmäni sword and sorcery -kirjoittamisen alalla. Lähtökohta oli vaatimaton: minulla oli Jukka Murtosaaren jotain muuta tarkoitusta varten piirtämä kuvitus, jossa taljaan pukeutunut mies syöksyy lumista rinnettä alas keihäs kädessä. Aitoon pulp-tyyliin lähdin kehittelemään tarinaa kuvan pohjalta vain alkamalla kirjoittaa. Ensimmäinen osa alkoikin suoraan taistelukohtauksesta, jossa samainen mies päihittää muutamia erämaaroistoja.
Minulla olivat mielessä myös Suomen myyttiset kuninkaat ja heistä kerrotut legendat, mutta en kaiken muun työtohinan keskellä ehtinyt tai jaksanut tehdä minkäänlaista tutkimustyötä. Lopulta päätin, että voin sijoittaa tarinat joka tapauksessa jonkinlaiseen Never-never-landiin eikä minun tarvitse välittää mistään historiallisista tosiseikoista. Sijoitin tarinaan joistain irtolähteistä poimimiani paikkoja, kuten Vaimunen ja Ustjugin, sekä niinikään myyttisen Bjarmian, jonka kuningaskunnan viikinkien ajatellaan tuhonneen.
Päähenkilön nimeksi tuli Pesäri, jonka luulin alun perin olleen muinaissuomalainen nimi, mutta tarkempi selvitys paljasti, että näin ei kenties ollutkaan. Toisaalta se ei ole kantajansa oikea nimi, joten se voi näin olla sopivakin. Muut nimet, joita tekstissä esiintyy, otin Kustaa Vilkunan nimitutkimuksista sekä eksentrisen Rauha Hammarin nimiehdotuksista. Hammarilta on muun muassa reippaan naishallitsijan Uhdun nimi.
Tarkoitus oli joka tapauksessa kehiä kasaan viihdyttävä, väkivaltainen ja toiminnallinen tarina, joka lähestyy enemmän amerikkalaista kovaksikeitettyä dekkaria tai länkkäriä kuin fantasian valtavirtaa. Miljöö- ja henkilökuvaus ovat alisteisia toiminnalle ja dialogille. Tyylilajin valinta saneli senkin, että Pesäri-saaga on myös synkeä kertomus yksinäisen miehen tiestä kohti omaa tuhoa. Alussa itsevarmana esiintyvä Pesäri on lopulta vain säälittävä ja nyyhkivä häviäjä, ja hänen tuhonsa syy on hänen oma ahneutensa, jota hän ei suostu itselleenkään myöntämään.
Kirjoitin tarinaan uusia osia vuoden tai puolentoista välein - Seikkailukertomuksia ei koskaan ilmestynyt kovin säännöllisesti. Nyt kun kokonaisuus julkaistaan omana teoksenaan, voi huomata minun kehittyneen kirjoittajana tuona aikana. Tarinan eri osat on editoitu, osaksi kirjoitettu uudestaan, mutta mitään oleellista ei ole muutettu (paitsi kohta, jossa alun perin kaivettiin hauta routaiseen maahan - nyt siinä on polttohautaus). Muutoksia voi tarkka lukija havaita kohdissa, joihin on ujutettu vaatimattomia viittauksia erääseen kauhukirjallisuudessa merkittävään mytologiaan.
Make no mistake: en itsekään kuvittele, että käsillä on suurta kirjallisuutta. Iskussa ja Seikkailukertomuksissa luki omien tarinoideni lopussa: "Kirjoittaja on tietokirjailija, joka opettelee kirjoittamaan fiktiota." Joe Novak- ja Pesäri-tarinoiden väsäily oli samalla tarinankerronnan, henkilökuvauksen ja dialogin opettelua. Ilman väärää ylpeyttä voin sanoa ainakin jotain oppineeni.

Turussa syyskuussa 2013
Juri Nummelin

Joni Skiftesvikin ja Totti Karpelan länkkärit

(Nota bene aluksi: saatan aloittaa tämän blogin uudestaan.) 

Julkaisin muutamia vuosia sitten kokoelman kahden suomalaisen kirjoittajan, Joni Skiftesvikin ja Totti Karpelan länkkärikertomuksia yhtenä niteenä. Turbatorin julkaisema kirja vaikuttaa vähän hassulta, koska siitä syntyy helposti vaikutelma, että Skiftesvik ja Karpela ovat yhdessä kirjoittaneet uuden länkkärin, vaikka näin ei ole. Tässä vanhalta läppärinrämältä pelastettu johdannon kaltainen, varsinainen johdantoartikkeli ilmestynee uudelleen, jossain määrin editoituna ensi vuoden puolella ja toimii joka tapauksessa perustekstinä, kun rupean tekemään suomalaisen lännenkirjallisuuden historiaa (jos vain apurahatahot suovat). Kirjan kansikuva on Jukka Murtosaaren tekemä, layout kustantajan käyttämän latojan. 

Työtä arkkunikkarille kokoaa ensimmäistä kertaa Suomessa yhteen suomalaisten kirjailijoiden tekemiä länkkärinovelleja. Suomessa on kautta 1900-luvun (ja jo 1800-luvulla!) kirjoitettu lännentarinoita, mutta koskaan aiemmin niitä ei ole koottu yksiin kansiin.
Tämäkin kirja tarjoilee vain pienen väläyksen - laajempi antologia odottaa kokoajaansa ja kustantajaansa. Työtä arkkunikkarille kokoaa yhteen oululaisen Joni Skiftesvikin ja turkulaisen Totti Karpelan kirjoittamia lännentarinoita. Kirjailijat edustavat keskenään hyvin erilaisia lähestymistapoja - Skiftesvik on niukkasanainen realisti, Karpela amerikkalaistyylinen kovaksikeitetty dekkaristi -, mutta kumpaakin länkkäri on kiinnostanut, vaikkakin ohimennen, lajityyppinä.
Karpelan tekstit tässä kirjassa ovat vanhempia - neljästä novellista kolme on 1960-luvun alusta, joskin yhden novelleista, "Hylkiön mahdollisuuden", Karpela kirjoitti uudestaan alkuperäisen käsikirjoituksensa pohjalta. Karpelan tekstit ilmestyivät kun hän oli vielä teini-ikäinen ja ne julkaisi lahtelainen Seikkailujen Maailma, yksi Suomen tärkeimmistä lukemistolehdistä, amerikkalaisten pulp-lehtien suora kopio niin kansikuvien kuin monien tarinoidenkin kohdalla. Seikkailujen Maailmassa ilmestyi tässä kirjassa olevista novelleista kaksi, "Työtä arkkunikkarille" ja "Kaupunki ilman lakia". Ensimmäistä lännennovelliaan "Neljän sheriffin kaupunkia" Karpela ei enää halunnut julkisuuteen. "Hylkiön mahdollisuus" jäi lehdessä julkaisematta, kun se lakkautettiin vuonna 1963. Karpelan neljästä novellista viimeinen, "Maine ja kunnia", onkin jo tuoreempaa tavaraa, vuodelta 2005. Se ilmestyi Suomen Länkkäriseuran Ruudinsavu-lehden novellinumerossa, jossa esiintyivät kotimaisista kirjoittajista myös Harri István Mäki, Petri Hirvonen ja Sami Myllymäki.
Joni Skiftesvikin kertomukset taas ovat tuoreempaa tavaraa. Skiftesvik toimi vuosina 1983-1988 oululaisen Kolmiokirjan julkaisujohtajana ja kokeili esikoisteoksensa Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja (1983) aikoihin myös viihdekirjoittamista. Tuloksena olivat yksi FinnWest ja yksi erillinen jatkokertomus FinnWestin täytteenä sekä kolme täytenovellia ruotsalaisperäisen länkkärisarjan Kostajan takasivuilla. Ne on kaikki otettu mukaan tähän kirjaan.
Toivotan lukijoille ruudinsavuisia lukuhetkiä!