Lisää Paul W. Fairmanista

(Myöhästynyttä) Jatkoa edelliselle postaukselle: tarkempi teksti Paul Fairmanista, monipuolisesta vaikka ei ilmeisesti niin lahjakkaasta senttarista. Vasta Pulpografian ilmestymisen jälkeen löysin Fairmanilta suomennetun seksikirjan - samoin kuin ylipäätään sen, että suttuisessa Cocktail-sarjassa on amerikkalaisen pulp-kirjallisuuden käännöksiä. En ole näköjään vieläkään lukenut Fairmanilta suomennettua jännitysnovellia; mahdanko ikinä lukeakaan? 


Paul Daniels
Paul Danielsin oikea nimi on Paul W(arren). Fairman (1916-1977). Fairman oli tuottelias monessa lajityypissä seikkailut kirjoittaja, jonka maine ei ole senttaria kummoisempi. Monta kymmentä romaania ja varmasti satoja novelleja kirjoittaneena Fairmanilla on kuitenkin varmasti ollut enemmän ammattitaitoa kuin monilla yhden tai kahden seksikirjan kirjoittajilla.
Fairman aloitti uransa muutamilla lännennovelleilla 40-luvun lopulla. Hän kirjoitti mm. Mammoth Western -lehteen. Black Maskissa Fairman debytoi vuonna 1948 novellilla ”Big-Time Operator”. Novelli on julkaistu sittemmin uudestaan Herbert Ruhmin antologiassa The Hard-Boiled Detective (1977).
Science fiction –novelleja Fairman alkoi julkaista 1950, julkaisemalla novellin ”The Broken Doll” rikoskirjailija Howard Brownen toimittamassa Fantastic Adventures -lehdessä. Fairman julkaisi scifi-novelleja muutama kymmenen, ja vuonna 1968 niistä koottiin kirja The Forgetful Robot. Vuonna 1952 Fairman toimi If- ja Amazing Stories -lehtien toimittajana ja julkaisi mm. muutamia Philip K. Dickin novelleja. Fairman julkaisi seitsemän tieteisromaania omalla nimellä vuosina 1951–1973. Lisäksi hän kirjoitti Milton Lesserin eli myöhemmin Stephen Marlowen kanssa romaanin The Golden Ape (1959). Fairman käytti lisäksi 50- ja 60-luvuilla yleistä yhteissalanimeä Ivar Jorgensen kolmessa romaanissa. Fairman kirjoitti myös tunnetun tieteiskirjailijan Lester del Reyn nimissä. Fairman kirjoitti myös seksiä ja scifiä yhdistänyttä Man from S.T.U.D. –sarjaa F.W. Paulin nimellä. Sarjan kirjojen nimiä ovat mm. Rape Is a No-No ja Sock It To Me, Zombie!
Fairmanin tieteisnovelleista on tehty pari elokuvaa: Sherman Rosen Target Earth (1954) ja Edward L. Cahnin Invasion of the Saucer Men (1957). Fairman on kirjoittanut romaanin The Cosmic Frame, johon Internet Movie Databasen mukaan perustuu Larry Buchananin elokuva The Eye Creatures (1965). Elokuva on IMDB:n kävijä-äänestyksessä maailman 44. huonoin elokuva!
60-luvulla Fairman toimi Alfred Hitchcock’s Mystery Magazinen päätoimittajana, ja tältä ajalta häneltä on suomennettu yksi rikosnovelli. Muita rikosnovelleja Fairman kirjoitti mm. Shell Scott Mystery Magazineen ja G-Men Detectiveen. Fairman on julkaissut myös lännenpokkareita (mm. The Heiress of Copper Butte, Lancer, 1966). Rikosromaaneja hänellä on kourallinen, joista varhaisin on ilmeisesti myös hänen ensimmäinen romaaninsa, vuonna 1950 pieneltä Handi-Booksilta ilmestynyt The Glass-Ladder. Lion-kustantamo julkaisi The Joy Wheel -nimisen romaanin 1954. Suurin osa Fairmanin rikosromaaneista on elokuvien ja tv-sarjojen kirjaversioita. Lisäksi hän on kirjoittanut pari nidettä naisten gotiikkaa.
Paul Danielsin nimellä Fairman on kirjoittanut puolentusinaa seksikirjaa. USA:ssa nykyään keräillyt kirjat julkaisi keskisuurta hiukan pienempi Monarch. Suomennettu Valokuvamallit (1962) on varmasti edustava: se kertoo mallikoulusta ja sen kyynisestä omistajasta ja hänen liepeillään liikkuvasta ruskeakielisestä porukasta. Kirjan jonkinlainen päähenkilö on April Adams -niminen tyttö, jonka menneisyyteen liittyy jotain ikävää: hän on karannut mielisairaalasta, jossa häntä käytettiin seksuaalisesti hyväksi. Parasta, joskin myös luotaantyöntävintä, kirjassa on se kyynisyys ja kylmyys, jolla Fairman kuvaa ihmisten tunteita ja asenteita toisiinsa. Kaikki ovat vain välineitä parempaan asemaan ja elämään, joka asemalla kuvitellaan saatavan. Rangaistus tulee lopussa, ja Fairman säästää sympatiaa parille henkilölle, joista yksi on yllättäen homo. Kirja loppuu, kun Adamsiin ihastumaan opetellut homo palaakin poikaystävänsä luokse. Fairmanin ammattitaito kirjailijana näkyy siinä, että hän pystyy luomaan henkilöilleen uskottavia taustoja ja näkee vaivaa tehdäkseen kerronnallisesti jänteviä takaumia. Tällaiset piirteet nostavat Valokuvamallit ylös keskivertoseksipokkarien suosta.

Seksiromaani nimellä Paul Daniels:
Valokuvamallit. Cocktail 31. Suom. Kauno T.V. Sievänen. Aikakauslehti Cocktail: Turku 1972. Alun perin The Cover Girls. Monarch 1962. (Julkaistu myös: Macfadden 1970.)

Rikosnovelli:
Pantteri yössä, Alfred Hitchcock yllättää 2/1960.

Paul W. Fairman

Puutteellinen hakusana, josta postitan myöhemmin paremman version, jossa käsitellään myös Fairmanilta suomennettu pornoromaani. Ja, ahas, kato, hänestä on Wikipedia-hakusanakin.

Paul W. Fairman (1916—?) aloitti uransa Black Maskissa vuonna 1948 novellilla ”Big-Time Operator”. Novelli on julkaistu sittemmin uudestaan Herbert Ruhmin antologiassa The Hard-Boiled Detective (1977). Fairman kirjoitti 1950-luvulla pari pokkaria, mutta julkaisi suurimman osan rikostuotantoaan vasta 1960-luvun lopulla ja 1970-luvulla. Fairman tunnetaan kuitenkin paremmin science fictionin puolella, jossa hän aloitti 1951 julkaisemalla mm. Astoundingissa ja Fantasticissa. Fairman toimi If-lehden toimittajana 1951—52 ja julkaisi pari novellikokoelmaa ja neljä tieteisromaania 1960-luvulla. Fairmanin tieteisnovelleista on tehty pari elokuvaa: Sherman Rosen Target Earth (1954) ja Edward L. Cahnin Invasion of the Saucer Men (1957). Fairmanilla on myös kyseenalainen kunnia: hän on kirjoittanut romaanin The Cosmic Frame, johon — vaikkakin ilman krediittitietoa — perustuu Larry Buchananin The Eye Creatures (1965). Elokuva on Internet Movie Databasen kävijä-äänestyksessä maailman 44. huonoin elokuva! Fairmanilta on suomennettu yksi rikos-novelli.

Novelli:
Pantteri yössä, Alfred Hitchcock yllättää 2/1960.

Loren D. Estleman

Tässä lyhyt hakusana Pulpografiasta: Loren D. Estleman on erinomainen dekkaristi, joka osoittaa edelleen, yli 30 vuoden uran jälkeen, että perinteinen kovaksikeitetty yksityisetsivädekkari on erittäin viihdyttävä kirjallisuuden lajityyppi. Vieläkään, kymmenen vuotta Pulpografian ilmestymisen jälkeen yhtään Estlemanin dekkaria ei ole käännetty suomeksi - eikä varmaan koskaan tulekaan. Ilmeisesti suomalaisia kustantajia ei kiinnosta pitää yllä mielenkiintoa tähän kirjallisuudenlajiin. 

Kuolleen miehen käsi ilmestyi aiemmin tänä vuonna korjattuna suomennoksena, mutta en ole saanut aikaiseksi hankittua sitä. Hiukan harmittaa, että sanon alla, että kirja on "osin pitkäpiimäinen". En ole mikään oikeussalikohtausten ystävä, ne kyllästyttävät minua esimerkiksi Premingerin muuten erinomaisessa Angel Face -elokuvassa. Muutenkin hakusana on vähän lyhyt, mutta olen ehkä ajatellut, että kun dekkarisuomennoksia on vain yksi novelli, niin tarvetta pidempään kirjoitukseen ei ole. Poistin toisaalta maininnan, kun käytin tätä myöhemmin Kuudestilaukeavissa sekä vielä myöhemmin Ruudinsavussa, kun piti saada arvostelu kirjan uudesta painoksesta.

Loren D. Estleman (s. 1952) on Yhdysvalloissa arvostettu, mutta Suomessa valitettavan huonosti tunnettu jännityskirjailija, joka on jatkanut jopa anakronistisin sävyin Chandlerin ja Ross Macdonaldin perintöä. Estleman julkaisi ensimmäisen kirjansa The Oklahoma Punk vuonna 1976, minkä jälkeen hän kirjoitti kaksi keskinkertaisena pidettyä Sherlock Holmes -pastissia, Sherlock Holmes Versus Dracula (1978) ja Dr. Jekyll and Mr. Holmes (1979). Vasta tämän jälkeen hän loi romaanissa Motor City (1980) tärkeimmän vakiohahmonsa, detroitlaisen yksityisetsivän Amos Walkerin. Walker-romaaneja ilmestyy edelleenkin. Toinen Estlemanin vakiohahmoista on kolmessa kirjassa 1980-luvun puolessa välissä esiintynyt Peter Macklin.
Walker esiintyy suomennetussa novellissa ”Greektown”, joka on julkaistu Book Studion julkaisemassa antologiassa Pimeiden kujien kulkijat (1992). Antologia on ikävä torso alkuperäisestä laajasta ja hyvin taustoitetusta Bill Pronzinin ja Martin H. Greenbergin teoksesta. Tämän lisäksi Estlemanilta on suomennettu vain yksi lännenkirja. Kuolleen miehen käsi (1981) kertoo Wild Bill Hickokin murhaajan oikeudenkäynnistä ja sen aiheuttamista ristiriidoista ja jännitteistä. Kirja on perusteellinen ja siinä on toisaalta autenttisia asiakirjoja kuten ajan lehtikirjoituksia, mutta toisaalta myös kuvitteellisia henkilöitä ja tapahtumia (esimerkiksi Buffalo Bill todistamassa Wild Bill Hickockin luonteesta) osoittamassa, miten Villin lännen tarinat ja legendat olivat jo alun alkaen sekoitus faktaa ja fiktiota. Kirja on kuitenkin olennaisilta osiltaan oikeussalidraama ja siksi osin pitkäpiimäinen. Teos sai valmistuessaan Western Writers of American Spur -palkinnon.

Lännenromaani:
Kuolleen miehen käsi. Suom. M. Hildén. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1983. Alun perin Aces & Eights. Doubleday 1981.

Pulpografia: Paul Ernst

Yritän taas aloittaa tämän ikuisuusprojektilta vaikuttavan Pulpografian postittamisen blogiin. Tässä Paul Ernst. Tekstissä on virheitä, jotka osaltaan syntyivät siitä, että Ernstin kaltaisesta kirjoittajasta ei ole ollut koottuna kunnollista tietoa eikä hänen tuotantoaan ole koottu kirjoiksi. (Ernstin novelleista on sittemmin koottu kokoelma.)

Tuossa alussa mainittu Paul Frederick Ernst taitaa sittenkin olla sama Paul Ernst kuin ko. pulp-kirjailija. Synnyinvuosi on ilmeisesti ollut väärin koko ajan - Wikipedia-artikkelin mukaan mahdollisia vuosia on lukuisia, kaikki välillä 1899-1902. Kuolinvuosi on sitten jossain vuosien 1983 ja 1985 välillä. (Oletan, että Wiki-artikkeli on jonkun amerikkalaisen pulp-tuntijan tekemä, joten luulisin, että research on tehty huolellisesti.) 

Minusta on jännittävää, että Ernstiä suomennettiin niin paljon Seikkailujen Maailmassa - pitivätkö lehden tekijät (lähinnä kait päätoimittajana toimineet August ja Olavi Kanerva) niistä niin paljon vai oliko niihin helppo saada oikeudet (sikäli kuin Seikkailujen Maailmassa asiasta piitattiin)? Vai onko kyse vain sattumasta? 

Napsaisin Fictionmags Indexistä Ernstin novellien luettelon ja postitin sen tänne. 

Paul Ernst

Paul Ernst (1886—?) oli yksi tuotteliaimpia pulp-lehtien kirjoittajia, joka toimi monen lajityypin parissa kirjoittaen lähinnä rikostarinoita ja kauhua sekä jonkin verran science fictionia. 1950-luvulla Ernst julkaisi muutaman rikosromaanin, joista kahden pääosassa on poliisietsivä Jim Ryan. Asiaa sekoittaa se, että kirjailija nimeltä Paul Frederick Ernst vaikutti samoihin aikoihin. [Ks. yllä.] Samoin on olemassa saksalainen maaseutukirjailija Paul Ernst (1866-1933).
Ernstin novelleja suomennettiin 1930—1940-luvulla paljon, ehkä jopa enemmän kuin kenenkään muun pulp-kirjailijan tuotantoa. Osa novelleista sijoittuu gangsterien maailmaan, osassa on kauhuaineksia.
Ernst kirjoitti Kenneth Robeson -nimellä The Avenger -nimiselle sankarille omistettua lehteä. Avenger on Richard Henry Benson, yksi lukuisista kaksoiselämää viettävistä rikosta vastaan taistelevista seikkailijoista. Kiinnostavinta hänessä on se, että hänen kasvojensa lihakset ovat vaurioituneet niin, että Benson voi muotoilla niitä käsin. Avenger-tarinoita julkaistiin kirjoina 1970-luvulla; pulp-historioitsija ja science fiction -kirjailija Ron Goulart kirjoitti samoihin aikoihin uusia osia sarjaan.
Toinen kuuluisa Ernstin kehittelemä hahmo oli Dr. Satan, joka piti punaista naamiota. Ernst kirjoitti myös kauhunsekaisia tarinoita sellaisiin lehtiin kuin Horror Stories, mutta myös tunnetumpiin lehtiin, mm. Weird Talesissa ilmestyi reilut 30 Ernstin novellia vuosina 1928—1945. Ernstin hahmoista erikoisin on omituisesti nimetty Seekay, jolla ei ole kasvoja! [Tai joka on pikemminkin peittänyt naamiolla kammottavasti tuhoutuneet kasvonsa.] Seekay oli ensimmäisiä ”vammaisetsivälajityypin” (defective detective) sankareita ja hänestä kertovat novellit ilmestyivät Dime Mystery Bookissa.
Ernstin novellit eivät aina ole kovin tasokkaita, mutta niissä on usein myös perustyyppistä pulp-aineistoa, joka viehättää. [Luulisin nyt, että tasottomuuden tunne johtuu usein käännöksistä.]
Kiinalainen, kiristäjäksi mainittu Shu Ling näyttää olleen Ernstin vakiosankareita, koska hänestä kertovia novelleja on käännetty kaikkiaan kolme. [Tätä vahvistavaa tietoa en ole löytänyt mistään.] Huonommasta päästä on ”Shu Ling, ihmispaholainen”, kliseinen ja melko väkinäisesti etenevä novelli kiinalaisesta suurrikollisesta — pulp-lehtien ikävän tyypillinen aihe. Lyhyemmässä, mutta melkein samannimisessä tarinassa ”Ihmispaholainen” Shu Ling vangitaan lopussa. Tarinassa ”Shu Ling — Kuoleman tohtori” kiinalainen arkkikonna murhauttaa alaisensa, joka on toiminut ilotyttöjen hankkijana ja huumekauppiaana. Murha yritetään sälyttää miehen tyttöystävän isän harteille.
”Paholaisen lähettiläs” kertoo Campin suvusta ja naisesta, jonka väitetään noitana vainoavan suvun jäseniä. Pariinkiin kertaan suomeksi julkaistu novelli on aito kauhunovelli, eivätkä salaperäiset tapahtumat lopussa paljastu pelkäksi huijaukseksi, kuten ajan novelleissa niin usein.
Kauhun alalla Ernst erikoistui tunnelmapaloihin. ”Painajaisunta” on tehokas ja jopa yllättävä tarina maanviljelijästä, joka tappaa viljelyskumppaninsa. Ongelma syntyy siitä, että mies ei tiedä, tekikö hän teon unissaan vai hereillä. ”Paholaisen kukkakauppa” on kompakti ja groteski kauhutarina menestyvästä kukkakauppiaasta, jonka salaisuuden nuori sihteeri paljastaa — omaksi onnettomuudekseen.
”Tulijumalan syleily” on Ernstiä huonoimmillaan: tyypillinen kauhunsekaisiin tarinoihin erikoistuneen shudder-koulukunnan juttu, jossa ensiksi muotoillaan mahdollisimman omituinen mysteeri ja selvitetään se sitten nopeasti loppulauseissa. Novellissa monta miestä palaa kuoliaaksi seurusteltuaan ensiksi jonkin aikaa Linda Larue -nimisen naisen kanssa; päähenkilön veli on yksi näistä miehistä, ja yrittäessään pelastaa veljeään tulipalon kynsistä päähenkilö näkee pelottavan lonkerokätisen ilmestyksen keskellä tulimerta. Mies ihmettelee, miten joku voi olla keskellä tulipaloa — mutta onhan hän itsekin siellä!
Ernst julkaisi myös mysteeritarinoita, joissa murhaa selvitetään perinteisempään tapaan. ”Paholaisen pihdeissä” rikas setä murhataan kuristamalla tätä pihdeillä — päähenkilökin, nuori lääkäri, on joutua pihtihommiin, kun hän on salaperäisen kemikaalin vaikutuksen alaisena. Tarina jää jälkeen muista Ernsteistä. Suorastaan huono on perinteistä salapoliisitarinaa lähenevä ”Kun ruumisarkku saapui kotiin”, jossa selvitellään rikkaan ja omituisen sukulaisnaisen salaperäistä kuolemaa.
Ernst kirjoitti myös hitusen realistisempaa, kovaksikeitettyä rikoskirjallisuutta, jossa yksityisetsivät taistelevat rikollisuutta vastaan. ”Salaperäinen kostaja” kertoo miehestä, jolla on kolmoisidentiteetti tavallisena miehenä, julmana rikollisia vastaan taistelevana kostonhenkenä sekä häikäilemättömänä rikollisena. Hengästyttävä novelli on suomennetuista Ernsteistä parhaita, ja siinä on Amos Sewellin kuvitus. Melkein yhtä hyvä on ”Gangsterimaailman kauhuja”, jossa voimakas ja nokkela yksityisetsivä Lee Castle selvittää poliitikkojen kiistoja.
Toinen Ernstin yksityisetsivä on Tiger Murray, joka vastaa, kun hänen nimeään ihmetellään: ”Isäni varmaan ajatteli, että minusta tulee todellinen tappelija.” Novellissa ”Kiristäjäin kynsissä” Murray murtaa kiristysjengin — vajaaseen kymmensivuiseen novelliin on ängetty ainakin 30 sivun tapahtumat. Näitä huonompi on ”Kaksoisolentona oikeuden puolesta”, jonka pääosassa on yksityisetsivä Tony Dixon, joka muuntautuu tarpeen tullen murtovaras Paxtoniksi. Novellissa Dixon/Paxton selvittää kuuluisan poliitikon murhan, johon liittyy kiristystä ja viaton rakkaus. Novellissa on Monroe Eisenbergin kuvitus.
Terry Dann esiintyy novellissa ”Murhamies vierelläni” (1939?), jossa hänet melkein lavastetaan kaksoismurhaajaksi, mutta nokkela Dann selvittää murhaajan ennen kuin poliisi pidättää hänet. Novelli alkaa hyvin ja tunnelmallisesti, mutta toiminta vie lopussa voiton, kuten niin usein Ernstillä.
Selvästi uudempi yksityisetsivä on Russ Tildon, joka esiintyy novellissa ”Neljä kuolemaa”. Siinä Tildon selvittelee vakuutusfirman toimesta salaperäisiä kuolintapauksia: neljä vakuutuksen ottanutta miestä kuolee syöpään — yksi kurkkusyöpään ja kolme rintasyöpään! Miesten lesket kuolevat myös kuka milläkin tavalla. Tildon panee viimeisen eloonjääneen lesken koville ja selvittää tapauksen. Sen takana oleva lääkäri on selvä muistuma 1930-luvun hulluista tiedemiehistä ja lääkäreistä. Novelli seuraa kaavamaisesti Tildonin selvittelyjä eikä loppuratkaisu ole kovin yllättävä.
”Rahan arvoista” on Ernstin novelleista realistisin. Siinä esiintyy laman kaltoin kohtelemia slummien asukkaita ja heidän sosiaalisia ongelmiaan. Novellissa vaimoaan hakkaava pikkurikollinen odottaa kostajien tuloa. Väärä viesti saa miehen jälleen luottamaan itseensä — tosin huonoin tuloksin.

Rikosnovellit:

Gangsterimaailman kauhuja, Seikkailujen Maailma 2/1939.
Ihmispaholainen, Seikkailujen Maailma 1/1942.
Kaksoisolentona oikeuden puolesta, Seikkailujen Maailma 3/1949.
Kiristäjäin kynsissä, Seikkailujen Maailma 1/1937.
Kun ruumisarkku saapui kotiin, Seikkailujen Maailma 6/1949.
Murhamies asiakkaana, Seikkailujen Maailma 8/1949.
Murhamies vierelläni, Seikkailujen Maailma 8/1939. Alun perin ilmeisesti Killer By My Side, Detective Tales, April 1939.
Neljä kuolemaa, Seikkailujen Maailma 8/1953.
Paholaisen kukkakauppa, Seikkailujen Maailma 3/1938.
Paholaisen lähettiläs, Seikkailujen Maailma 3/1937 ja 7/1945.
Paholaisen pihdit, Seikkailujen Maailma 10/1939.
Painajaisunta, Seikkailujen Maailma 10/1949.
Rahan arvoista, Seikkailujen Maailma 11/1949.
Salaperäinen kostaja, Isku 2/1937 ja Seikkailujen Maailma 1/1940. Julkaistu myös nimellä Vääryyttä vastaan, Seikkailujen Maailma 4/1961. Amos Sewellin kuvitus.
Shu Ling, ihmispaholainen, Isku 42/1936.
Shu Ling — Kuoleman tohtori, Seikkailujen Maailma 11/1950.
Tulijumalan syleily, Seikkailujen Maailma 2/1949.

Kari Suomalaisen jännärit

Olen koonnut Recallmed-nimiselle kustantajalle pienen kirjasen Kari Suomalaisen jännäreitä - kirjassa on mukana kolme 30-luvun lopulla kirjoitettua novellia sekä Jasper-salanimellä ilmestynyt poikakirja Yhdeksästoista askelma. Tässä on kirjan esipuhe. (Teksti voi olla vähän epäonninen - kustantajan edustaja oli hiukan sitä mieltä, että sitä vain käytetään osana laajempaa esipuhetta, johon tulisi myös Lilli Suomalaisen osuus. En oikein pitänyt tästä kehittelystä ja sanoinkin sen, saas nähdä, mikä on keskustelun lopputulema.) Esipuheesta on vielä pidempi versio, mutta säästelen sitä vielä jonkin aikaa. - Ohessa on yksi Karin piirroksista 30-luvulta; tämä on novelliin "Utelias luuranko".

Karin jännärit

Kari Suomalainen (1920-1999) on kaikkien tuntema pilapiirtäjä, jonka ivallinen huumori iski säälimättä lähes kaikkiin ihmisiin ja kaikkiin yhteiskuntaluokkiin. Karin tapa karrikoida puolueita on jättänyt pysyvän jäljen suomalaiseen mielenmaisemaan.
Kari aloitti uransa toden teolla vasta toisen maailmansodan jälkeen, niin kuin moni muukin sukupolvensa kuvittaja. TK-komennus rintamalla tuotti paljon upeita piirroksia, joita voi ihailla kirjasta Karin sota (1987) tai Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan kuvitetusta painoksesta (1986). Sota-aikaan Kari teki myös länkkäriaiheista Henkensä kaupalla -sarjaa, joka ilmestyi Lukemista Kaikille -nimisessä lehdessä. Sodan jälkeen hän teki lehteen myös sovituksen Topeliuksen Välskärin kertomuksista. Se ilmestyi kokonaisena kirjana vuonna 1987, mutta Henkensä kaupalla -sarjaa ei ole koskaan julkaistu uudestaan.
Kuvittajana ja kirjoittajana Kari oli kuitenkin debytoinut jo aiemmin. Lukemista Kaikille -lehden numerossa 44/1937 ilmestyi hänen novellinsa “Tarkastaja Wilson-parka” sekä sitä kuvittava piirros. Lukemista Kaikille oli yksi helsinkiläisen Ilmarisen kustannusliikkeen monista lehdistä, joka ilmestyi kerran viikossa ja tarjosi joka numerossa lukijoille niin novelleja, jatkokertomuksia, sarjakuvia kuin artikkeleita ja tehtäviäkin. Lukemista Kaikille oli yksi suomalaisen lukemistolehdistön lippulaivoja, vetävän näköinen, värikansilla lukijoita houkutellut lehti, johon kirjoitti paljon esimerkiksi jännitysviihteen klassikko Marton Taiga. Lukemista Kaikille ilmestyi vuosina 1927-1960 ja on sikälikin yksi merkittävimpiä lehtiä suomalaisen viihdekirjallisuuden alalla. Lehden päätoimittaja (itse asiassa kaikkien Ilmarisen lehtien päätoimittaja) oli Yrjö Halme, itsekin kirjailija. Karin oli varmasti helppo tarjota sarjakuviaan lehteen sodan aikana ja sen jälkeen, kun hän oli aiemminkin tehnyt sinne töitä.
Kari oli ensimmäisen novellinsa ja kuvituksensa ilmestyessä vasta 17-vuotias, mutta selvästi luonnonlahjakkuus - toisaalta hän oli jo vuoden verran ehtinyt opiskella Ateneumissa. Mitään aloittelijan tuherruksia kuvitukset eivät todellakaan ole.
Ensimmäinen novelli, "Tarkastaja Wilson-parka" kertoo englantilaisesta poliisitarkastaja Wilsonista, ja Kari jatkoi Wilsonin seikkailujen kuvailua vielä kahdessa muussa tarinassa. Wilson oli yksi M. Levän eli Marton Taigan (eli oikealta nimeltään Martti Löfbergin) luoman komisario Kairalan jalanjäljissä syntyneitä kotimaisten kirjoittajien suosimia poliisikomisarioita, joita yhdisti äreä käytös ja pullea ulkoasu. Karin kuvaamana Wilson on kalju, aina knalli päässä ja sikaari suussa. Kairalan lisäksi vaikutteita ovat varmasti antaneet myös Edgar Wallacen Reeder-tarinat.
Ensimmäinen novelli "Tarkastaja Wilson-parka" on lyhyt pikkupila poliisista, joka on voimaton tunnetun salakuljettajan edessä. Toiseksi ilmestyneessä tarinassa "Utelias luuranko" (Lukemista Kaikille 14/1938) Wilson selvittää kahden murhan mysteerin - kuolleina ovat sekä tohtori Harp että tämän asianajaja. Kolmesta Wilson-tarinasta tämä on lähinnä perinteistä arvoitusdekkaria. Karin kuvitus tarinaan on kiinnostava, koska siinä on ajan kotimaiselle lehtikuvitukselle epätyypillistä sarjakuvamaisuutta.
Kolmas Wilson-tarina onkin erilainen aiempiin nähden: "Kaksoisolento" (Lukemista Kaikille 22/1938) lähenee jo amerikkalaista kovaksikeitettyä dekkaria, kun siinä gangsterit suunnittelevat ampuvansa Wilsonin kylmäverisesti. “Kaksoisolennossa” Wilson tuntuu vaihtaneen maatakin ja siirtyneen Yhdysvaltoihin, sen verran rankkaa meno konepistooleineen on.
Karin rikosnovellit ovat sujuvasti kirjoitettua käyttökirjallisuutta, jolla nuori kirjoittaja on varmasti vain huvittanut itseään ja ansainnut taskurahoja. Ne ovat kuitenkin edelleenkin luettuna kelpo viihdettä, varsinkin vanhan rikoskirjallisuuden ystäville. “Utelias luuranko” on tarinoista ainoa perinteinen arvoitusdekkari, eikä se välttämättä läpäisisi tiukkaa seulaa, jos otettaisiin huomioon vaatimukset niin sanotusta reilusta pelistä eli siitä, että lukijalle pitää tarjota mahdollisuus itse ratkaista rikos. Paras tarinoista on “Kaksoisolento”, vaikka sitäkin heikentää loppuratkaisun äkillisyys. Novelli on kuitenkin osoitus siitä, että Kari kehittyi kirjoittajana.
Kari teki vielä ennen sotaan lähtemistä naivistisen lastensarjakuvan Herra Aasi Sirkka-lehteen vuonna 1940 (se ilmestyi kirjana vuonna 1993). Sodan jälkeen Kari julkaisi vielä yhden jännärin juuri ennen kuin astui Seuran palvelukseen taittajana ja kuvittajana. Yhdeksästoista askelma ilmestyi vuonna 1948 salanimellä Jasper Otavan pitkäikäisessä Poikien seikkailukirjastossa, jonka monet muistavat sahalaitakuvioisesta selästään.
Sodan jälkeen ilmestynyt Yhdeksästoista askelma on sujuvampi kuin 1930-luvun novellit. Lyhyt tarina on sujuvasti kirjoitettu ja pitävästi hahmotettu, vaikka loppuselvittelyissä on pieniä ongelmia. Lisäksi kirjan teksti on täynnä karimaisuuksia sekä kuvittajan huomioita: "On aina hyvin mieltä rauhoittavaa nähdä ihminen, jonka ilmeestä heti havaitsee, ettei hän koskaan ajattele mitään." Tai: "Hänen kasvonsa näyttivät aivan kahdelta voipullalta, joiden väliin on pistetty suuri puutarhamansikka."
Yhdeksästoista askelma alkaa vahvoissa kauhutunnelmissa. Pojat, Kari (omakuva?) ja Jorma, ovat kesälomallaan joutuneet puritaanisen Saara-tätinsä hoteisiin ja tämä vie pojat vanhaan sukukartanoon. Alussa jo törmätään kohtaukseen, joka on kuin suoraan Bram Stokerin Draculasta: hevonen vetää vankkureita, joiden perässä on ruumisarkku. Ihmisen ääni -haastattelukirjassa Kari sanoi Maarit Niiniluodolle, että hän arvosti nuorena suuresti Edgar Allan Poeta - tämän jälkiä varmasti näkyy Yhdeksännessätoista askelmassa.
Kirjassa on muitakin kauhuhenkisiä aineksia. Kartanon omistaja, poikien isoisä joka on kuollut aikoja sitten, oli ihmisvihaaja, on täyttänyt kartanon pelottavilla ja todentuntuisilla patsailla, joiden hahmot vääntelehtivät groteskeissa asennoissa. Öisellä retkellään pojat luulevat patsaiden heräävän eloon.
Kauhuaineksia on myös poikien löytämässä käsikirjoituksessa, joka sijoittuu 1200-luvulle ja kertoo kahden salaperäisen miehen taistelusta kartanon tiloilla. Kari on kirjoittanut muinaisen legendan uskottavan vanhanaikaiseen tyyliin. Pojat löytävät myös toisen käsikirjoituksen, jossa 1200-luvun tarinalle tarjotaan villi selitys, joka tuo tarinaan syvyyttä niin historiallisesti kuin temaattisestikin. Tässä kohdassa Kari lähestyy seikkailukirjallisuuden klassikoita - ja tuo mieleen myöhempiä teoksia, kuten Umberto Econ Ruusun nimen!
Yhdeksännentoista askelman jälkeen Kari keskittyi työhönsä Seuran taittajana ja kuvittajana, ja proosan kirjoittaminen jäi vähiin. Hänen loppuelämänsä aikana julkaistu proosa rajoittui kahteen päiväkirjamaiseen tekstiin, jo mainittuun Löysin lännen -teokseen sekä vuonna 1975 ilmestyneeseen Kolmivarpaiseen sammakkoon. Mainittava on kuitenkin kaksi näytelmää, Hirttämätön lurjus (1966) ja Kalle-sedän jutut (1975), joista edelliseen Kari teki myös lavasteluonnokset, kun näytelmää esitettiin Kansallisteatterissa.

Pieniä hakusanoja Pulpografiasta: Elston ja Emery

Tässä pari lyhyttä hakusanaa Pulpografiasta. Huomaa Elstonin löytyneet elinvuodet sekä Emeryn löytynyt kuolinvuosi sekä korjaus tämän etunimeen - se on todellakin Steuart. Kummankin papereita on Amerikassa yliopistojen kokoelmissa, tässä linkki Emeryn vastaaviin. Voisiko kuvitella, että Suomessa jokin yliopisto olisi ottanut haltuunsa jonkin lehtinovellistin kootut paperit?

Allan Vaughan Elston

Allan Vaughan Elston (1887-1976) oli insinööri, joka julkaisi vakituisen työnsä ohessa rikos- ja seikkailunovelleja jo 1920-luvulla sellaisissa lehdissä kuin Argosy ja Adventure. Elston julkaisi All Mystery -lehdessä vielä 1950-luvun alussa. Hän kirjoitti lisäksi noin 30 lännenromaania 1940—60-luvuilla. Nettikriitikko ja dekkariharrastaja Michael Grosz on ollut havaitsevinaan Elstonin rikosnovelleissa Freeman Wills Croftsin vaikutusta.

Elstonilta on suomennettu pari novellia. ”Kaksi kirjoittamatonta lakia” -novellin kolmiodraama sijoittuu Tyynelle merelle ja siinä keppiä ahkerasti käyttävä plantaasinomistaja yrittää saada vaimoaan vokottelevaa alaistaan pidätetyksi helmivarkaana. ”Vaarojen kuningattaressa” huimapäinen nuori nainen lentää maapallon ympäri, ja matkan aikana hänen ympärillään käydään huvittavaa teerenpeliä ja joudutaan seikkailuihin eksoottisissa ympäristöissä.

Seikkailunovellit:
Kaksi kirjoittamatonta lakia, Seikkailujen Maailma 8/1950.
Vaarojen kuningatar, Seikkailujen Maailma 6—8/1950.

Steuart M. Emery
Steuart Emery (s. 1891) kirjoitti mm. Battle Birds -lehteen 1930-luvulla. Hän kirjoitti myös rikosnovelleja. Suomennettu on pitkähkö ”Vaarojen satama”, joka on mainio ja tunnelmallinen kertomus työttömäksi joutuneesta merimiehestä, joka ottaa itselleen satamassa tapetun miehen henkilöllisyyden. Hän sotkeutuu satamarosvojen ryöstösuunnitelmaan ja joutuu esiintymään kassakaappieksperttinä. Novelli on muuten hyvä, mutta yksi pieni epäuskottavuus siinä häiritsee: jos kerran päähenkilö ei osaa räjäyttää dynamiitilla kassakaappia, niin miten hän saa samalla dynamiitilla räjäytettyä veneen?
Emery siirtyi sittemmin Saturday Evening Postin tapaisten lehtien pariin, päätellen hänen toisesta suomennetusta novellistaan. Romanttinen ”Pysähtymismerkki” kertoo näyttelijöiden välisestä kolmiodraamasta ja näytelmän valmistumisesta, mikä tietysti sopii Emerylle, joka kirjoitti myös näytelmiä.

Rikosnovelli:
Vaarojen satama, Seikkailujen Maailma 3/1952. Julkaistu nimellä S. M. Emery.

Romanttinen novelli:
Pysähtymismerkki, Apu 32/1950. Julkaistu nimellä Steuart M. Emery.

Hal Ellson

Pitkästä aikaa Pulpografian hakusanoja. Tämä projekti näyttää kestävän vähän kauemmin kuin sen vuoden, jota alun perin ajattelin (reilut 300 hakusanaa, vuodessa 365 päivää). Mutta olkoon. Jos joku näitä kirjailijoita guuglaa, niin ovatpa olemassa, vaikka postittelu tällä tavoin kestäisi vuosia.

Huomaa löytynyt kuolinvuosi. Kirjailijan oikea etunimi oli Harold. Pienkustantamo Rudos and Rubes on julkaissut kolmen teoksen kokoelman Ellsonin tunnetuimpia romaaneja. (Sivua täytyy skrollata vähän alaspäin.)

Hal Ellsonia (1910—1994) ei useinkaan pidetä perinteisenä rikoskirjailijana, vaan alan hakuteoksissa hänet sijoitetaan nuorisorikolliskuvaajien [juvenile delinquent eli juvie] sarjaan; lajityyppi oli yksi 1950-luvulla kukoistaneista kioskipokkarialoista. Lajityyppi vaikutti Ellsonin ensimmäisistä teoksista aina 1960-luvun alkuun ja Irving Shulmanin kirjoittamaan West Side Storyyn asti. Lajityypin kirjoja tekivät usein entiset toimittajat tai nuorisotyöntekijät, joskus jopa entiset jengiläiset. Joka tapauksessa kannattaa huomata, että monet nuorisorikolliskuvaukset ovat yhtä synkkiä yhteiskuntakuvauksia kuin monet saman ajan rikoskirjat. Lee Server toteaakin, että nuorisorikolliskuvausten yhteiskuntakritiikki jäi niiden nuorilta lukijoilta varmasti ymmärtämättä. Huomio kiinnittyi sen sijaan seksiin, jengitappeluihin ja huumejuttuihin.
Ellsonin kuuluisin romaani on Duke (1949). Se kertoo mustasta harlemilaisesta jengijohtajasta, ja Ellson kertoo tarinan yksikön ensimmäisessä persoonassa käyttäen slangi- ja virheellisiä ilmaisuja (’weed’, ’bomber’, ’we was getting’, ’juice man’). Ellsonin käyttämä kieli on nuorisovastine kovaksikeitetyn kirjallisuuden kielelle.
Ellsonin muita tunnettuja jengiromaaneja ovat mm. Tomboy (1950) ja The Golden Spike (1952). Kaikkiaan Ellson kirjoitti 15 nuorisorikollisromaania ja hänestä tuli lajityypin tunnetuin tekijä. Kirjoitustyönsä ohessa hän toimi kuntoutusohjaajana newyorkilaisessa sairaalassa ja pyrki auttamaan nimenomaan huumeita käyttäviä jengeihin ajautuneita nuoria. Hän kuunteli heitä ja käytti kertomuksia kirjoissaan. Hän sanoi myöhemmin haastattelussa, ettei hän koskaan antanut nuoria ilmi.
Ellson kirjoitti novelleja mm. Fear- ja Accused -nimisiin lehtiin ja Alfred Hitchcock´s Mystery Magazineen. Häneltä onkin suomennettu vain novelleja. ”Pistooli” on julkaistu suomeksi nimellä Hal Ellisen, mutta kyseessä on melko varmasti Ellson, koska Ellsonin romaanien tavoin novelli kertoo katujengeistä. Karussa ja realistisessa novellissa jengin uusi jäsen joutuu hankkimaan illaksi pistoolin. ”Syksyn surma” on ironinen tarina miehestä, joka päättää lopettaa vaimonsa syrjähypyt kertaheitolla. Lopetus on vaikuttava. ”Morenon murhassa” amerikkalainen poliisi yrittää jäljittää huumekauppiaita Meksikossa. Novellissa on taitava tunnelma ja päähenkilö vaikuttaa pitkään tavalliselta narkkarilta, joka vain hakee piikkiään. ”Garcian härissä” varastetaan meksikolaiselta karjatilalta härkiä.

Novellit:
Garcian härät, Alfred Hitchcockin jännityskertomuksia 1/1973.
Kuollut tammi pimeässä metsässä teoksessa Arkun kulma. Eri suomentajia. Mäntän kirjapaino: Mänttä 1972.
Morenon puhelinsoitto, Alfred Hitchcock yllättää 8/1960.
Pistooli, Salapoliisilukemisto 8/1958. Julkaistu nimellä Hal Ellisen.
Syksyn surma teoksessa Kuolema voi olla suloinen. Suom. Mirja Häggman. Mäntän kirjapaino: Mänttä 1973.
Violet, Alfred Hitchcockin jännityskertomuksia 2. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1981.

Sherlock Holmes Suomessa

Kohta ilmestyy toimittamani kirja Sherlock Holmes Suomessa, johon olen koonnut sekä vanhoja että uusia suomalaisten kirjailijoiden tekemiä Holmes-pastisseja ja -parodioita. Mukana on sekä silkkaa pelleilyä että asiallista kunnianosoitusta. Alla on esipuheeni kirjaan - se ei ole kirjan varsinainen tieto-osuus, sen hoitaa Petri Salin (joka on mukana myös erinomaisella novellilla) novellien jälkeen tulevalla artikkelillaan Holmes-pastissien kiehtovasta maailmasta. (Hän on postittanut artikkelinsa tänne.)

Kirjan kansikuva on Anssi Rauhalan tekemä. Tekstin jälkeen vielä kirjan sisällysluettelo.

Lukijalle

Tällaista kirjaa ei ole maassamme aiemmin tehty: Sherlock Holmes Suomessa sisältää novelleja, joissa suomalaiset kirjoittajat käsittelevät Arthur Conan Doylen suurta salapoliisia.
Ulkomailla vastaavia on ilmestynyt paljon, ja tulokset ovat usein hauskoja – esimerkkinä toimikoon Neil Gaimanin herkullinen Holmes-tarina ” Vihreiden kirjainten arvoitus”, johon kirjailija liittää myös H. P. Lovecraftin kynästä lähtenyttä Cthulhu-mytologiaa. Holmes-mukaelmia ovat tehneet lukuisat kirjailijat; niistä kertoo enemmän Petri Salin tämän kirjan lopussa löytyvissä jälkisanoissa.
Mukaelmia tehtiin jo tuoreeltaan. 1800-luvun tekijänoikeuskäsitykset olivat melko väljät, ja ympäri maailmaa ilmestyi monia Holmes-kopioita. Suomeksikin niitä ilmestyi
muutamia – ne olivat alkuperältään lähinnä saksalaisia. Näistä enemmän toisissa jälkisanoissa. [Postitan nämä myöhemmin.]
Mutta Suomesta vastaava kirja on puuttunut. Suomalaisessa kirjallisessa kulttuurissa on totuttu vakavuuteen ja siihen, että toisen työtä kunnioitetaan.Lukijan ei pidä pelästyä: Sherlock Holmes Suomessa -teokset tekijät ovat hekin kunnioittavia.
Osa tietysti haluaa härnätä ja kiusoitella lukijaa, mikä heille suotakoon. Kaikki kirjoittajat ovat kuitenkin suuria Holmes-entusiasteja.
Kirjassa on mukana myös vanhoja kotimaisia novelleja. Iäkkäin on Olaf Homénin tarina “Kolmannentoista apteekin seikkailu”, joka ilmestyi Tre herrar -salanimellä julkaistussa kirjassa Herra Corpwieth, herrasmiessalapoliisi vuonna 1914. Myös raumalainen kuvataiteilija ja kauhunovellisti Kosti Kostinen oli varhainen kokeilija: hänen tarinansa salaperäisestä Mustasta liitosta ilmestyi vuonna 1925.
Kirjan uudet tarinat on tilattu niin, että jokainen joko sijoittuu Suomeen tai tarinassa on ainakin jokin kytkös Suomeen. Vanhojen tarinoiden kohdalla ei luonnollisesti voida tällaisesta vaatimuksesta pitää kiinni. Yhdessä tarinassa pää6
henkilönä on jopa alkuperäisen Holmesin veljenpoika – mahtavatko ulkomaiset Holmes-tuntijat tällaisesta sukulaisesta tietääkään? [Harmittaa, etten älynnyt painetussa versiossa mainita, että Jones on ilmeisesti Mycroftin lapsi, mikä on villi ajatus!] Hauska pakinantapainen on “Sherlock Holmes Suomessa”, joka antoi kirjalle nimen. Jutun kirjoittajasta ei ole mitään tietoa, eikä varmasti koskaan tule olemaankaan.
Monet vanhat kirjoittajat olivat myös muuttaneet sankarin nimeä – näitä ovat esimerkiksi Herlock Sholmes (joka oli sattumoisin myös Maurice Leblancin antama nimi kirjoissa, joissa Arsène Lupin taisteli salapoliisia vastaan) ja Sherlock Mopsi. Mopsi esiintyy kirjan viimeisessä tekstissä, Arvo Salmivaaran yksinäytöksisessä seuranäytelmässä, joka ilmestyi vuonna 1936. Se on äärimmäisen hauska teksti ja saa pohtimaan, olisiko seuranäytelmissä piilossa muitakin vastaavia helmiä. Ne olivat kuitenkin aikoinaan äärimmäisen luettuja ja suosittuja tekstejä, joita tekivät monet tärkeät kirjailijat, Outsiderista Mika Waltariin.
Tarinat on ryhmitelty kirjaan sisäisen kronologian mukaisesti – mikä on tietysti ollut vaikeaa, koska varsinkaan vanhoista tarinoista ei pysty päättelemään, mihin kohtaa Holmesin elämää ne sijoittuvat, puhumattakaan niistä, joissa ei esiinny itse Holmes, vaan pikemminkin tämän muunnelma. Poikkeuksen muodostaa Salmivaaran Sherlock Mopsi, joka muutenkin näytelmänä eroaa muista kirjan teksteistä – se saa luvan räjäyttää pankin viimeisenä.
Kirjaideasta kiitän paljolti Petri Salinia, jonka tekemät Holmes-pastissit (“Kadonneen professorin tapaus“, Portti 1/1995, ja “Suuri kirjasto”, Usvazine 1/2005) alun perin innostivat hahmottelemaan projektia. Tähän liittyi myös se,
että löysin – suurin piirtein samoihin aikoihin – myös mainitun nimettömän tekijän tarinan ”Sherlock Holmes Suomessa” ja nimimerkki Ilkka Pilkan eli tuotteliaan kirjoittajan Tuuri Heporaudan tarinan Herlock Sholmesista. Outoa oli, että ne olivat alun perin ilmestyneet samassa lukemistolehdessä, Salaisessa Salkussa samana vuonna!
Kiitos myös Risto Raitiolle, joka penkoi kotiarkistoaan ja löysi muutaman mukaelman vielä lisää. Kiitos Kosti Koskisen tarinan löytämisestä kuuluu Sauli Santikolle. Kiitos myös niille kirjailijoille, jotka olivat kiinnostuneita projektista, mutta eivät ehtineet mukaan – pelkkä kannustuskin on tärkeää! Kiitän vielä Heikki Kaukorantaa, joka luovutti Olaf Homén -käännöksensä myös tämän kirjan käyttöön.
Jos lukijoiden tiedossa on muita kotimaisia Sherlock Holmes -mukaelmia, kustantajaan voi olla yhteydessä.
Tätä kirjoitettaessa Petri Salin on juuri saanut valmiiksi neljännen Holmes-tarinansa – ehkä näemme vielä joskus kokonaisen kokoelman hänen Holmes-tarinoitaan!

Sisällysluettelo

5 Juri Nummelin: Lukijalle
9 Miina Supinen: Kirotun purjelaivan tapaus
21 Jari Tammi: Metsästyspiiska
44 Jussi Katajala: Luuta ja koiranpää
61 Erkki Arni: Piispa Henrikin paimensauva, Helsingin Sanomat
24.12.1988
68 Olaf Homén: Kolmannentoista apteekin seikkailu (kirjasta Herr Corpwieth: gentleman-detektiv: hans första äventyr, framställda av Tre Herrar. Holger Schildt, 1914. Suomeksi nimellä Herra Corpwieth, herrasmiessalapoliisi. Suom. ja toim.
Heikki Kaukoranta. Helsingin yliopiston kirjasto, 2003)
86 Juha-Pekka Koskinen: Lentävän paholaisen arvoitus
110 Tuuri Heporauta: Kamala kartano, Salainen Salkku 8/1944. Ilmestynyt alun perin salanimellä Ilkka Pilkka.
114 Boris Hurtta: 60 tynnöriä Jordanvirran vettä
129 Kosti Koskinen: Sherlock Holmes ja musta liitto, Panu 7/1925
133 Petri Salin: Ylösnousemus ja kuolema
151 Anonyymi: Sherlock Holmes Suomessa, Salainen Salkku 5/1944
155 Outsider: Sherlock Holmesin veljenpoika puuttuu asiaan, Lipeäkala 1946
161 Anne Leinonen: Sinisen perhosen nainen
168 Arvo Salmivaara: Salapoliisi Sherlock Mopsi, Gummerus 1936
188 Petri Salin: Sumatralaiset jättiläisrotat: Lyhyt johdatus Sherlock Holmes -pastissiin
194 Juri Nummelin: Sherlock Holmes ja uskollinen apurinsa Harry Taxon

Stanley Ellin

Teksti alkaa aika kovalla väitteellä; luulisin, että vain harva enää tuntee Elliniä. Amerikassa hänen merkityksensä ja tunnettuutensa on toisella tolalla, mutta luulisin, että sielläkin hänen merkityksensä on haalistunut. Erinomainen ja kiinnostava kirjailija silti.

Stanley Ellin (1916—1986) on yksi tunnetuimpia sodanjälkeisiä jännityskirjailijoita. Hänen maineensa pohjana on yksi ruoka-aiheinen novelli, ”Talon erikoisuus”, joka ilmestyi alun perin 1948 ja oli tekijänsä ensimmäinen julkaistu teksti. Ellin on kuitenkin monipuolinen ja paljon julkaissut novellisti, ja hänen tuotantoaan voi pitää jonkinlaisena esikuvana kaikille sodan jälkeen kirjoitetuille novelleille, joissa on ironinen loppukäänne.
1948 ilmestyi myös Ellinin ensimmäinen romaani Dreadful Summit, josta Joseph Losey teki elokuvan The Big Night (1951). Vaikka Ellin tunnetaan parhaiten novellistina, hän kirjoitti romaaneja reilusti toistakymmentä kappaletta. Novellikokoelmia hänellä on kolme, joista kaksi ensimmäistä, Mystery Stories (1950) ja The Blessington Method (1964), ovat parhaat. Valtaosa Ellinin novelleista ilmestyi Alfred Hitchcock’s Mystery Magazinessa ja Ellery Queen’s Mystery Magazinessa. Toisen tärkeän novellistin Edward D. Hochin mielestä Ellinin parhaat romaanit ovat Nicholas-kadun avain (1952), The Eighth Circle (1958), joka on Ellinille poikkeuksellisesti yksityisetsiväromaani ja jonka pääosassa on John Milano, ja Mirror, Mirror on the Wall (1972).
Elliniltä on suomennettu kaksi romaania, joista toinen on Hochin kehuma Nicholas-kadun avain. Se on satiirinen kertomus pienestä lähiöyhteisöstä, jossa tapahtuu murha. Ellin kertoo tarinan eri henkilöiden näkökulmista — näin rikos, sen seuraukset ja syyt valaistaan monelta kantilta ja totuus tai pikemminkin sen eri versiot käyvät selviksi. Kirjan huumori on kuitenkin hiukan kiusallista pikkusievää hihitystä lähiöasukkaiden moralisoinnille. Toinen Elliniltä suomennettu romaani on Koston enkeli (1977), ympäri Eurooppaa ja Amerikkaa ravaava älykäs trilleri.
Ellinin leipälajia eli novelleja on käännetty reilu kourallinen. ”Kiusallinen kysymys” on lähes esseen tai tunnustuskirjoituksen kaltainen novelli miehestä, joka sivutyönään toimii teloittajana — hän vääntää sähkötuolin vipua. ”Kissankäpälä” on ovela ja taitava novelli, jossa vaatimaton mies palkataan hämärään konttoriin tekemään epämääräistä työtä. Työnantaja näyttäytyy vasta tehdessään miehelle epämääräisen ehdotuksen. Ellin hämää lukijaa kutkuttavasti. ”Järjestyksen miehen” pääosassa on epätyypillinen Siniparta, hiljainen hissukka, joka murhaa vaimojaan voidakseen hoitaa näiden perinnöillä olematonta antiikkiliikettään.
Elliniä on filmattu aika vähän. Joseph Loseyn Big Night mainittiin jo; Ellin toimi siinä kahden mustalle listalle joutuneen kirjoittajan, Hugo Butlerin ja Ring Lardner Jr:n, julkisivuna. Claude Chabrolin varhaiskauden tyylikäs trilleri Lukittu ovi (1959) perustuu Nicholas-kadun avaimeen. Clive Donnerin Ainoastaan parasta (1964) ja John Guillerminin Korttitalo (1968) ovat kohtalaisessa maineessa. Lisäksi on tehty muutamia televisiofilmatisointeja.

Rikosromaanit:
Nicholas-kadun avain. Salama 75. Suom. Kirsti Jaantila. Gummerus: Jyväskylä 1960. Alun perin The Key to Nicholas Street. Simon and Schuster 1952.

Koston enkeli. Suom. Pentti Pesä. Gummerus: Jyväskylä 1981. Alun perin The Luxembourg Run. Random House 1977.

Novellit:
Järjestelmällinen hra Keesler, Ellery Queenin jännityslukemisto 2/1962.
Järjestyksen mies, Apu 46—47/1952. Julkaistu myös nimellä Herra Applebyn seitsemäs vaimo teoksessa Pauli Kopperi (toim.): Jännityskertomuksia läheltä ja kaukaa. Omnibus 7. Eri suomentajia. Tammi: Helsinki 1963.
Kissan käpälä, Mies 5/1960.
Kiusallinen kysymys, Ellery Queenin jännityslukemisto 4/1963.
Oma pieni paratiisi teoksessa Seitsemän kuolemansyntiä. Jännityksen mestarit 10. Suom. Olli-Pekka Rönn ja Marja Hildén. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1985.
Palkanmaksu, Maailman parhaat jännärit 5/1971.
Petturi, Apu 5/1958.
Suljettu ovi, Seura 5/1959.
Talon erikoinen teoksessa Josh Pachter (toim.): Top Crime — jännityksen valiot. Suom. Jouko Vanhanen. Kirjayhtymä: Helsinki 1984.
Varma ase, Kuvaposti 11/1961.

Kolme lyhyttä Pulpografiasta

Tässä kolme lyhyttä hakusanaa Pulpografiasta - pitkästä aikaa siis postittelen näitä. Huomaa Eichlerin löytynyt kuolinvuosi ja se, että Einstein kuoli vuonna 2007.

George Alden Edson
George Alden Edson julkaisi 1930-luvulla juttuja sellaisissa pulp-lehdissä kuin Terror Tales, usein ilman Alden-nimeä. Myös Black Maskiin kirjoittanut Edson oli John H. Knoxin tavoin maineettomaksi jäänyt ahkera pulp-avustaja.
”Paholaisen uhri” tuo monien muiden kaltaistensa novellien tavoin mieleen sen, että Salaisten kansioiden lähin historiallinen vertailukohta ovat pulp-lehdet: vankilassa sähkötuolia odottava magiaan erikoistunut tohtori Emil Lotz pakottaa novellin päähenkilön kuristamaan ihmisiä, jotka todistivat oikeudenkäynnissä häntä vastaan. Juttu on päättömyydessään mainio. Samanlainen idea toistuu novellissa ”Rangaistusvanki helvetistä”, mutta siinä kostaja on jo teloitettu. Rationalistinen loppuratkaisu ei ole kovin uskottava. Vaatimaton ”Päteviä todisteita” on Edsonin suomennetuista novelleista lähinnä tavanomaista rikosnovellia. Siinä pieni poika pelastaa isänsä joutumasta sähkötuoliin.
Novellit:
Paholaisen uhri, Seikkailujen Maailma 2/1944.
Päteviä todisteita, Seikkailujen Maailma 12/1950.
Rangaistusvanki helvetistä, Seikkailujen Maailma 1/1937.

Alfred Eichler
Alfred Eichler (1908—1995) toimi mainostoimistossa copywriterina ja kirjoitti samalla muutamia rikosromaaneja, joista ensimmäiset jo 1940-luvulla. Seuraavina vuosikymmeninä hän kirjoitti yhteensä kuusi romaania, joista 1950-luvulla neljä ja 1960-luvulla kaksi.
Eichlerilta on suomennettu yksi romaani. Kiireellinen hautaus (1957) kertoo mainosmaailmasta ja siinä copywriter saa isolta asiakkaaltaan erikoisen tehtävän: hän saa vakituisen paikan asiakkaan firmassa ja samalla hänen pitää murhata naisen aviomies, joka uhkaa tappaa naisen. Käykin niin, että nainen kuolee salaperäisesti. Eichler kirjoittaa jahkailevasti eikä saa aikaan jännitystä kuin ajoittain. [Muutkin Eichlerin rikosromaanit ovat ilmeisesti mainostoimistoaiheisia.]
Romaani:
Kiireellinen hautaus. Puuma 2. Suom. S. Laherma. Kodaprint: Helsinki, ilman painovuotta. Alun perin Bury in Haste. Arcadia 1957.

Charles Einstein
Charles Einsteinin (1926-2007) maine lepää yhden kirjan varassa: teokseen The Bloody Spur, jonka Dell julkaisi 1953, perustuu Fritz Langin elokuva Huulipunamurhaaja (1956). Dell julkaisi Einsteinin teoksen sittemmin elokuvan nimellä While the City Sleeps. Teos ja siihen perustuva elokuva ovat ensimmäisiä sarjamurhaajatarinoita. Einstein julkaisi The Bloody Spurin lisäksi yhteensä neljä romaania, joista yhden vasta 1970-luvulla, sekä kirjan The Naked City (1959), joka perustuu kuuluisan tv-sarjan käsikirjoituksiin, jotka on tehnyt Stirling Silliphant.
Einsteinilta on suomennettu kaksi novellia, joissa molemmissa huijataan melko maukkaasti. Melkein pelkästään dialogin varassa kulkeva ”Hölmöjä ei kylvetä...” kertoo kaveruksista, jotka yrittävät myydä maantietunnelin osakkeita rikkaana pitämälleen miehelle. Lyhyt ”Hyvin tärkeä henkilö” kertoo salakuljettajista, jotka käyttävät hyväkseen sitä, että lento-koneessa matkustaa niin kuuluisia ihmisiä, ettei muita matkustajia tarkasteta.
Novellit:
Hyvin tärkeä henkilö, Apu 17/1959.
Hölmöjä ei kylvetä... teoksessa Hirttäjän tusina. Kurki 27. Suom. Väinö Tervaskari ja Vankka Vankkoja. Tammi: Helsinki 1963. Alun perin Alfred Hitchcock presents: A Hangman’s Dozen.

PS. Tässä pari linkkiä Einsteinista: Mystery*File ja Wallace Stroby.