torstaina, syyskuuta 24, 2009

Kaarlo Uskela: Vainovuosilta


Turbator - jolle olen tehnyt enemmän kirjoja kuin millekään muulle kustantamolle - julkaisi juuri, zombiantologian lisäksi, myös vallankumousrunoilija Kaarlo Uskelan postuumin novellikokoelman Vainovuosilta uusintalaitoksena. Alkuperäinen ilmestyi vuonna 1923, vuosi kirjailijan kuoleman jälkeen. Kirjassa on kymmenisen lyhyttä novellia ja sivuja uusintalaitoksessa on reilut 80.

Toimitin tekstit, mikä tarkoittaa että lähinnä kirjoitin ne puhtaaksi ja oioin muutamia lyönti- ja kielioppivirheitä, ja kirjoitin teokseen esipuheen. Se on tässä; temaattisestihan tämä teksti on täysin jatkoa aiemmin ilmestyneen Pillastunut runohepo -teoksen uusintapainoksen esipuheeseen.
[Ohessa teoksen alkuperäinen kansikuva - sitä käytettiin uusintapainoksenkin kannessa, mutta kuva on pantu kehyksiin.]

Kaarlo Uskela, aikansa Veikko Ennala

Kaarlo Uskela tunnetaan parhaiten runoilijana. Hänen teoksensa Pillastunut runohepo kohtasi aikanaan voimakkaita sensuuritoimenpiteitä, kun sen jäljelle jäänyt painos takavarikoitiin ja tuhottiin kymmenen vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen. Runoteosta lausuttiin Pohjanmaalla työväentalolla ja kun joku kielinyt asiasta poliisille, Uskela tuomittiin jälkikäteen valtiopetoksellisesta toiminnasta ja kirjan loppupainos tuhottiin. Ilmeisesti mukana meni myös kirjan jo myytyjä kappaleita, koska se on nyky-Suomessa todella harvinainen.
Mutta Kaarlo Uskela oli myös paljon muuta. Hän työskenteli latojana ja julkaisi joitain omia pilalehtiäkin, kuten Huvittajaa vuosina 1912-1913, joita hän myi vaimonsa kanssa suoraan lukijoille. Uskela oli ahkera lehtikirjoittaja ja hän täytti vasemmistolaisia lehtiä pakinoilla, runoilla ja novelleilla - näitä ilmestyi muun muassa Paukku-, Työläisnuoriso- ja Rynnäkköön -lehdissä. Uskela oli Suomessa harvinainen satiirikko, joka pilkkasi vallassa olijoita ja valtaan pyrkijöitä, uskontoa, naisasialiikettä, työväenliikettä ja tyhmiä ihmisiä, joiden hän sanoi pitävän valtaa.
Uskela oli monella tapaa oman aikansa Veikko Ennala: joskus halpahintaiseen sensaatiomaisuuteen syyllistyvä humoristi, jolle mikään ei ole pyhää ja joka ansaitsi elantonsa käytännössä pelkillä tilapäiskirjoituksilla, ja joka usein kirjoitti myös omasta, usein surkeasta elämästään ja käytti toisten elämäntarinoita hyväkseen kuvatakseen yleisempiä ilmiöitä. Uskela oli kuitenkin poliittisempi kuin Ennala: Uskela halusi vallankumousta.
Uskelan ura sijoittuukin aikaan, jolloin politiikalla oli vielä merkitystä ja asioiden vaatiminen oli ensisijaista. Uskela asui Venäjän vallan aikana monta vuotta Ruotsissa ja omaksui siellä suomalaisittain harvinaisen sosialismin muodon, anarkismin. Suomessa hän kohtasi itsenäistymisen ja sitä seuranneen sisällissodan. Uskela ei osallistunut taisteluihin rintamalla, mutta yhtäkaikki hänetkin nakattiin Tammisaaren vankileirille moneksi kuukaudeksi. Pillastunut runohepo -kirjassa on voimakas sarja Tammisaaressa syntyneitä runoja, joista monessa Uskela kuvaa perhettään kohtaan tuntemaansa ikävää.
Vankileirikokemus antoi Uskelalle kimmokkeen myös moniin novelleihin, joita ilmestyi nyt uudestaan julkaistavassa teoksessa Vainovuosilta. Vainovuosilta ilmestyi vuonna 1923, vuosi Uskelan tragikoomisen kuoleman jälkeen. Hän oli saanut reiän hampaaseensa, mutta ei suostunut menemään hammaslääkärille, joko ylpeydestä tai varattomuudesta (tai kummastakin), ja yritti itse operoida hammasta. Väitetään Uskelan sanoneen: "Saan tehdä mitä tahdon." Tuloksena oli verenmyrkytys ja kuolema.
Vainovuosilta julkaisi Ville Harinen ja kustannuspaikaksi on merkitty Helsinki. Tiedossa ei ole, kuka Ville Harinen oli, mutta muuta tällä nimellä ei koskaan julkaistu. Todennäköisesti Harinen oli Uskelan ystävä, jolle kirjailija mahdollisesti testamenttasi kirjallisen jäämistönsä. Mahdollista on myös, että kyse on peitenimestä, kun 1920-luvun Suomessa ei ole uskallettu julkaista näin rajua teosta oikealla nimellä.
Tiedossa ei myöskään ole, onko Vainovuosilta kokonaan alkuperäistä materiaalia (ja aikoiko Uskela kenties julkaista kirjansa sellaisenaan) vai onko se koottu vanhemmista teksteistä, joita Uskela oli julkaissut eri lehdissä jo aiempina vuosina. Tekstien temaattinen yhtenäisyys kuitenkin antaisi ymmärtää, että Uskela oli kirjoittanut novellit varta vasten.
Uskela ei ole mikään hienovarainen tyyliniekka ja hän on runoilijana parempi kuin novellistina. Hänen proosansa on joskus jähmeää ja Uskela äityy selittelemään henkilöidensä enemmän kuin olisi tarpeen. Novellin rakenteet eivät Uskelalla ole aina hallussa, mistä on osoituksena "Mestarivarkaan" kömpelö lopetus.
Vainovuosilta-teokseen ei myöskään sisälly Uskelan tuttua satiiria, jota esiintyy hänen muissa proosateoksissaan, eritoten omakustanteena ilmestyneessä Villiomenoita-teoksessa (1912), jossa on paljon uskonnonvastaista huumoria. Vainovuosilta-teoksessa satiirin tilalla on vihaa ja syytöksiä. Uskelan näkemys sisällissodan synnystä ei jää epäilyksen alaiseksi: kyse oli eliitin ja talonpoikien aloittama taistelu omasta vallassa pysymisestä. Toisaalta hän ujuttaa teksteihin oivaa ironiaa. Tarinan "Kunniallinen hautaus" alussa Uskela sanoo, että on kauniimpaa puhua kaikista sankareina, jolloin sodan hävisivät "punaiset sankarit". Ironiaa on myös mainitussa "Mestarivarkaassa", jossa Uskela esittelee eräänlaisen sisällissodan selviäjän:


Suomen kansa on nimittäin aina pitänyt sankareita suuressa arvossa, ja varsinkin ovelia varkaita on miltei pyhimyksinä palvellut. Kun nyt siis esittelen Suomen kansalle Tupalan Matin, niin teen sen sillä tarkoituksella, että Suomen kansa
osoittaisi hänelle ihailuaan ja kertoisi hänestä lapsilleen ja lastensakin lapsille.
Kerrotaanhan sitä paljon joutavampaakin.

Vihaisimmillaan Uskela on kertoessaan valkoisten voittajien harrastamasta punaisten kohtelusta. Ajoittain Uskelan tarinat lähenevät absurdismia ("Punainen tomuriepu"), ja hän on taitava kuvaamaan myös hämmennystä, joka syntyy, kun vankilasta karannut mies pääsee lopulta kotiin löytääkseen vieraan miehen makoilemasta olkipatjalla. Vaimo on heltyvinään, mutta totuus on karvas. Uskelalla oli omakohtaisia kokemuksia vankilasta palaamisesta, ja kerrotaan, että vaimo, jonka kanssa hän oli tehnyt vapaan avioliiton, jätti Uskelan tämän vankeuden aikana ja otti "valkoisen sankarin". Valkoinen sankari Uskelan kuvaamana on hyödytön typerys, joka vain makoilee eikä tee mitään.
Rajua ironiaa on myös tarinassa "Valtio-oikeusrikos", jossa Uskela pohtii, millä motiivein joku voisi murhata Helsingin Sanomien päätoimittajan ja vielä selvitä siitä. Murhasuunnitelma vertautuu valkoisten toimintaan sisällissodan jälkeen.
Uskela mainitsee joitain sisällissotaan ja sen jälkiselvittelyihin osallistuneita ihmisiä nimeltä ja suorasukaisesti sanoo näiden tehneen murhia ja muita veritekoja. Tällainen olisi ollut mahdotonta maassa, jossa ei 1920-luvulla käytännössä ollut minkäänlaista lehdistöä koskevaa yksityisyydensuojaa - taas linkki Veikko Ennalaan, jonka toiminta aiheutti Lex Hymyn säätämisen vuonna 1975.
Vainovuosilta julkaistaan nyt uudestaan alkuperäisen kansikuvan saattelemana. Kannen tekijää ei tiedetä, vaikka "Vo"-signeeraus melko selvästi kannessa näkyykin. Tekstejä on muutettu vain vähän ja muutokset koskevat enemmänkin kielioppia ja nykyisiä oikeinkirjoitussääntöjä. Monissa tapauksissa Uskelan arkaaisempi vaihtoehto on kuitenkin pyritty säilyttämään.

***

Kiitos hankkeen toteutumisesta kuuluu Ville Hytöselle, joka Savukeidas-kustantamon kapteenina herätti kiinnostukseni Kaarlo Uskelaan tilaamalla esipuheen Pillastunut runohepo -kirjan uudelleenjulkaisuun. Kirja ilmestyi vuonna 2008.
Suurin kiitos kuuluu kuitenkin Tapani Baggelle, joka hankki kirjan nettidivarista ja innostui siitä sekä lainasi sen ystävällisesti toimitustyötä varten - ilman häntä tätä kirjaa ei olisi ehkä ikinä julkaistu uudestaan. Kiitos myös Simo Kuusiselle sekä Turun yliopiston kirjaston henkilökunnalle. Kiitokseni Raoul Palmgrenille, joka lähes ainoana on tutkinut Kaarlo Uskelan tuotantoa tarkasti Joukkosydän-teoksessaan, ei häntä tavoita.

Turussa 12.6.2009
Juri Nummelin

tiistaina, syyskuuta 22, 2009

Tuhansien zombien maa


Painosta tuli alkuviikosta toimittamani Tuhansien zombien maa, joka on Turbatorin julkaisema noin 150-sivuinen pokkari. Kirjassa on kymmenen novellia, joista suurin osa on aiemmin julkaisemattomia. Kirjoittajina on mm. Mike Pohjola, Harri Erkki, Miina Supinen, Tuomas Saloranta ja Jussi Katajala sekä muutamia muita. En tiedä, onko kirja vielä kirjakaupoissa, mutta se tullee kohta myyntiin.

Tässä kirjan johdanto, joka on yritys zombiviihteen historiaksi:

Elävien kuolleiden lyhyt historia
Verta pakkiin, päitä reppuun

Monille suomalaisille ensimmäinen kosketus zombeihin eli niin sanottuun eläviin kuolleisiin tapahtui Carl Barksin klassisen Aku Ankka -tarinan kautta. Aku kohtasi epäkuolleen tarinassa "Aku Ankka ja zombi" (1949), jossa afrikkalainen poppamies langettaa Roope Ankan päälle kirouksen ja lähettää suunnattoman kokoisen ja tahdottoman Bombin etsimään Roopea. Bombi tuijottaa eteensä eikä sano mitään - se on vain lähetetty suorittamaan yhtä tehtävää, ja kun se on selvä, se ei tiedä mitä tehdä.
Barks onnistui luomaan epäkuolleesta sympaattisen, sääliä herättävän hahmon, mutta yleensä zombit ovat kaikkea muuta - nykyzombeista yleisimmät kun haluavat vain ihmislihaa tai, jos ne oikein pahalle päälle sattuvat, ihmisaivoja.
Zombit ovat alun perin todellinen ilmiö - tai ainakin sellaiseksi useasti väitettyjä. Englanniksi käytetään yleisimmin sanaa 'zombie', mutta suomen kieleen on vakiintunut muoto 'zombi'. Sanan etymologiasta on keskusteltu. Yksi mahdollinen lähde on Länsi-Intian saaristossa tunnettu sana "jumbie", joka tarkoittaa aavetta. Kongon alueella taas tunnetaan sana "nzambi", joka tarkoittaa kuolleen henkilön henkeä. Oli miten oli, Haitin kreolikieleen sana pesiytyi muodossa "zonbi", joka tarkoittaa henkiin herätettyä; englannin kieleen termin väitetään tulleen 1870-luvulla.
Länsi-Intian saaristo on muutenkin keskeinen zombitiedon pesäpaikka. Voodoo-taiat ovat haitilaisten poppamiesten henkistä pääomaa, jota on populaarikulttuurista viljelty laajalti pitkin 1900-lukua. Amerikkalainen kirjailija Zora Neale Hurston taltioi 1920-luvulla Haitilla oleskellessaan tarinoita kuolleista, mutta edelleen elävien seassa liikkuvista ihmisistä, löytämättä asialle selitystä. 1980-luvulla amerikkalainen kasvitieteilijä Wade Paris väitti löytäneensä lääketieteellisen selityksen - Parisin mukaan eräät Haitilta löytyvät kasvit sisältävät aineita, jotka voivat pitää ihmistä jonkinlaisessa elämän kaltaisessa, hypnoottisessa olotilassa useita vuosia. Parisin kirjasta The Serpent and the Rainbow tehtiin myös elokuva, jossa zombeille tarjottiin tutkijan näkemysten mukaista luonnollista selitystä.
Todennäköisemmin törmää kuitenkin fiktiivisiin kuin todellisiin zombeihin. Zombit ovat tuttuja niin kirjallisuudesta ja elokuvista kuin sarjakuvista ja tietokonepeleistäkin. Henkiin herätettyjä kuolleita on esiintynyt tietysti kirjallisuudessa jo aiemminkin - muistetaan esimerkiksi Raamatun Lasarus, jonka Jeesus herätti henkiin (ja nousihan Jeesus itsekin haudasta). Eläviä kuolleita ovat tietysti myös haamut, mutta zombeista haamut eroavat siinä että zombit ovat aina ruumiillisia. Kirjallisuudessa varhainen ruumiillinen epäkuollut oli Halpin Frayser -raukka amerikkalaisen Ambrose Biercen novellissa "Halpin Frayserin kuolema"(1893; suomeksi kokoelmassa Vanhempainmurhaajien klubi, 1986). Myös monissa Edgar Allan Poen tarinoissa kuolleet heräävät henkiin varsin fyysisinä. Ajatus siitä, että henkiin herätetty kuollut olisi väkivaltaisempi kuin elävät ihmiset, tulee jo Mary Shelleyn Frankenstein-romaanista (1811).
Zombit murtautuivat laajamittaisemmin yleisön tietoisuuteen kuitenkin vasta vuonna 1929, jolloin amerikkalainen W. B. Seabrook julkaisi voodoo-aiheisen matkakirjan Haitilta nimellä The Magic Island. Samoihin aikoihin kauhuklassikko H. P. Lovecraft kirjoitti monia zombiaiheisia tarinoita, joista tärkein lienee "Herbert West - elvyttäjä" vuodelta 1921.
Seuraavalla vuosikymmenellä nähtiin ensimmäinen zombielokuvan klassikko, Victor Halperinin ohjaama, Haitille sijoittuva Valkoinen zombi (1932), jossa niin ikään tarjoillaan ilmiölle luonnollinen selitys. 1940-luvulla RKO-studion B-osaston tuottaja Val Lewton teki sarjan vaikutusvaltaisia ja tunnelmallisia kauhuelokuvia, joista Yö voodoosaarella eli I Walked With a Zombie (1947) on tunnetuin - ja siinä mielessä vaikutusvaltainen, että kauhuaiheita rockiin tuonut texasilainen Roky Erickson levytti samannimisen kappaleen vuonna 1980.
Mainituista elokuvista on kuitenkin vielä pitkä matka nykyisiin ihmisaivoja aivottomasti jahtaaviin epäkuolleisiin. Usein amerikkalaista itsenäistä elokuvaohjaaja George A. Romeroa pidetään tärkeimpänä nykyisen zombikulttuurin luojana. Vuonna 1968 valkokankaille päässyt karu ja tehokas Elävien kuolleiden yö eli Night of the Living Dead synnytti lähes kertaiskulla kädet ojossa vaeltavat ja ihmisten kimppuun summamutikassa hyökkäävät zombit. Näillä haudasta nousseilla ei ollut mitään tekemistä minkään voodoo-tempun kanssa - Romeron niukka elokuva tarjoaa vain ohimenevän selityksen siitä, että maahan pudonnut satelliitti olisi saattanut aiheuttaa kuolleiden ylösnousemuksen.
Romero sanoi saaneensa elokuvaansa innoituksen Richard Mathesonin romaanista Olen legenda (1954, suom. 2008), joka kertoo Los Angelesia kohdanneesta taudista, joka on jättänyt eloon vain päähenkilön. Tämä kamppailee öisin liikkuvia epäkuolleita vastaan ja surmaa otuksia kuin vampyyreita iskemällä näitä puukepillä sydämeen. Mathesonin romaani (ja siitä vuonna 1964 tehty osittain italialainen tuotanto) ja Romeron elokuva loivatkin yhdessä lajityypin, joka kertoo kokonaisen sivilisaation romahtamisesta zombien hyökätessä kaiken liikkuvan kimppuun. Tämä alalajityyppi tunnetaan yleensä nimellä "zombie apocalypse", ja sitä on viljelty taajaan muun muassa Italiassa, jossa kauhuelokuvien tuotanto on ollut laajaa. Vaikutusvaltainen oli esimerkiksi Lucio Fulcin Zombi 2 (myös nimellä Zombie Flesh Eaters, 1979), joka oli epävirallinen jatko-osa Romeron omalle jatko-osalle Dawn of the Dead (1978). Sitä levitettiin Italiassa nimellä Zombi.
Romero itse on tehnyt Elävien kuolleiden yölle jo kolme jatko-osaa Dawn of the Deadin lisäksi; tätä kirjoitettaessa viides on tekeillä. Monet ovat nähneet Romeron zombihahmoissa yrityksen käsitellä yhdysvaltalaisen yhteiskunnan ongelmia: hillitöntä konsumerismia, syrjintää, rasismia.
1980- ja 1990-luvuilla zombit pysyivät haudoissaan joitain poikkeuksia lukuun ottamatta. Mainittavimpia lienevät Book of the Dead -niminen zombitarinoista koostuva antologia sekä Wes Cravenin vuonna 1988 ilmestynyt tulkinta Wade Parisin tieteellisestä teoksesta The Serpent and the Rainbow. 2000-luvulla zombit ovat nousseet varsinaiseksi muoti-ilmiöksi. Sellaiset elokuvat kuin Danny Boylen 28 päivää myöhemmin (2002), Edgar Wrightin Shaun of the Dead (2004) ja Mathesonin Olen legenda -romaanin uudelleenfilmatisointi (2007) toivat elävät kuolleet takaisin valkokankaille.
Kirjallisuudessakin zombit jylläävät. Max Brooksin romaani World War Z (2006) oli temaattista jatkoa hänen suomeksikin käännetylle humoristisille pseudotietokirjalleen Zombi: taistelijan opas (2003). Jonathan Maberry on muun muassa romaanissaan Patient Zero (2009) tuonut zombitematiikan lähelle kansainvälistä terrorismia ja bioaseiden kehittelyä ja käyttöä. Samalla Maberry on tehnyt zombeista hovikelpoisia teknotrillerien lajityyppiin. Brooksin ja Maberryn lisäksi uusista kalmokirjailijoista voi mainita ainakin Brian Keenen ja David Wellingtonin.
Zombien uudessa esiinmarssissa (tai ylösnousussa) vaikutusvaltainen on ollut tietokonepeli Resident Evil, jonka ensimmäinen osa julkaistiin vuonna 1996. Siinä pieneen amerikkalaiseen kaupunkiin lähetetään armeijan erikoisjoukko, kun seudulta tulee raportteja kannibaalimurhista. Pitkästä ja suositusta pelisarjasta on tehty myös kolme elokuvaa (neljäs on tekeillä tätä kirjoitettaessa).
Kaikkia mainittuja teoksia yhdistää ajatus zombeista lihaa himoitsevana, tahdottomana petona sekä lähes aina jonkinlainen tieteellinen selitys. Suosittuja ovat olleet ajatukset zombeista epidemian uhreina.

***

Suomalainen zombikirjallisuus on vähälukuista. Ensimmäinen eläviä kuolleita käsitellyt kirjailija lienee ollut turkulainen Harry Etelä eli Aimo Viherluoto, joka iskelmäsanoitustensa lisäksi kynäili lukuisia kauhunovelleja 1930-1940-luvuilla; niitä on koottu teokseen Kauhujen salakammio (2007). Siitä löytyy novelli "Kauhun kahleissa" (alun perin Seikkailujen Maailma -lehden numerossa 4/1939), jossa pesulan työntekijät ovat oudon ilmeetöntä porukkaa. Vuosikymmeniä myöhemmin Johanna Sinisalo kirjoitti Lasarus-aiheisen novellin "Yhdeksän ruukkua" (Tähtivaeltaja 4/2004; myös kirjassa Kädettömät kuninkaat, 2005), jota voi hyvällä syyllä pitää zombitarinana. Oma novellini "Jumalten tuho" (Tähtivaeltaja 4/1988) on vain vaatimaton alaviite zombiviihteeseen.
Muilla kulttuurin aloilla lihanhimoisia kalmoja on kuitenkin Suomessakin näkynyt. Esimerkiksi Juho Juntusen pitkä fotoromaani Paholaisen morsian (2007) tarjoilee mehevän kattauksen zombien ruokatapoja. Euroviisuvoittaja Lordin groteskit hahmot ovat hyvin lähellä nykyistä näkemystä zombin peruslookista, vaikka hahmot ovatkin yliluonnollisia. Harrastajavoimin tehty elokuva Kuolleiden talvi (2005) sijoittaa zombit Itä-Suomen lumisiin maisemiin.
Suomesta on kuitenkin oma zombiantologia puuttunut, ja tätä aukkoa paikkaa nyt ilmestyvä Tuhansien zombien maa. Uusien novellien myötä kirjan ideaksi tuli, että kaikki tarinat sijoittuvat Suomeen. Siksi esimerkiksi Harry Etelän mainittu, Amerikassa tapahtuva novelli jätettiin pois, samoin kuin Johanna Sinisalon "Yhdeksän ruukkua". Muutama kirjaan sisältyvistä novelleista on ilmestynyt jo aiemmin; sisällysluettelossa on niiden kohdalla maininta.
Mutta ilmankin Etelää ja Sinisaloa kirjassa riittää tappavaa luettavaa. Tarjolla on niin elokuvista tuttua "zombie apocalypsea" kuin surullisia, yksinäisiä zombeja, jotka eivät sopeudu yhteiskunnan normeihin - ehkä tässä näkyy Carl Barksin vaikutus. Perinteisiä suomalaisen kirjallisuuden kipupisteitä näissäkin novelleissa käsitellään - sisällissotaa, armeijaa, maaseudun ja kaupungin vastakkainasettelua, parisuhdeväkivaltaa, syrjäytymistä. Mistään ruikuttamisesta ei ole kyse, vaan pikemminkin terävistä viilloista suomalaisen yhteiskunnan aivoihin.
Kiitos kuuluu - kaikkien kirjoittajien ohella luonnollisesti - kustantaja Harri Kumpulaiselle, joka innostui hankkeesta välittömästi, kansikuvan tehneelle Mika Myyrylle ja ennen kaikkea yhteyksiä luoneelle Anne Leinoselle.
Verenhurmeista lukunautintoa!

Sisältö:

Miina Supinen: Miten se ihmisen tappaa, Usva 2/2006
Mike Pohjola: Limaisenvihreä viiva
Harri Erkki: Olisi edes sinappia, Järkyttäviä tieteistarinoita N:o 1 (2006)
Petri Salin: Elävien kuolleiden aamupäivä
Johannes Syhlman: Lenkki
Petri Laine: Rakkauden jälkeen
Heikki Nevala: Muodonmuutos
Rimma Erkko: Puhtaus on puoli ruokaa
Jussi Katajala: Lemminkäisen kuolema
Jesse Kartes: Liian kuumaa kuoleville, Jännityslukemisto Nro. 2 (2008)
Tuomas Saloranta: Äidin talossa

tiistaina, syyskuuta 15, 2009

Reino Helismaan länkkäreitä

Suomen Länkkäriseura julkaisi vastikään Reino Helismaan vanhoja lännennovelleja nimellä Henkipattojen kylä. Söpö kirja on kevyt pokkari, 127 sivua eli kaikkein klassisinta pokkaripituutta, ja siinä on Timo Ronkaisen tyyli- ja historiatietoinen kansikuva. Kirjassa on seitsemän novellia ja yksi jatkokertomus, ja sen hinta on viisi euroa + postikulut. Kirjaa voi tilata vaikka kommenttiloorassa tai pistämällä minulle sähköpostia.

Tässä hiukan lisämatskua kirjasta ja tässä kirjan lyhyt esipuhe:

Lukijalle


Suomalaisen lännenkirjallisuuden laaja historia odottaa kirjoittajaansa. Kuten muissakin Euroopan maissa, Suomessa on kirjoitettu paljon omaa lännenkirjallisuutta. Suuri osa suomalaisesta länkkäristä on tarkoitettu nuorille, mutta paljon on tehty myös aikuisten tarinoita.
Näin varsinkin lukemistolehdissä 1930–1940-luvuilla ja myöhemmin pokkareissa. Lukemistolehdet, sellaiset kuin Yllätyslukemisto, Seikkailujen Maailma ja Lukemista Kaikille, julkaisivat paljon länkkäreitä. Sellaiset kirjoittajat kuin Outsider ja Matti Hälli – myöhemmin tärkeä oululaiskirjailija – tekivät muun ohella myös lännentarinoita.
Heidän rinnallaan yksi tuotteliaimpia oli Reino Helismaa. Myöhemmin koko kansan tuntemaksi iskelmäsanoittajaksi, kuunnelmakirjoittajaksi ja elokuvien käsikirjoittajaksi tullut Helismaa sai kovan kirjoittajankoulun, kun hän sai yhdessä Olavi Kanervan kanssa päätoimittaakseen lahtelaisen Kanervan kirjapainon julkaiseman Iskun. August Kanerva, Olavin isä, oli julkaissut Iskua jo aiemmin, vuosina 1936–1937, mutta lakkauttanut sen ja perustanut tilalle Seikkailujen Maailman, amerikkalaisten pulp-lehtien tarkan kopion. Helismaa ja Olavi Kanerva suostuttelivat Augustin perustamaan Iskun uudestaan – pojat lupautuivat kirjoittamaan lehden tarinat ja hankkimaan muitakin tekstejä.
Homma oli kova: Isku ilmestyi vuosina 1940 ja 1941 joka viikko ja siinä oli lukuisia novelleja. Osa oli nimettömiä, osa oli muiden kirjoittamia, mutta joka viikko Helismaa ja Kanerva tekivät kaksi tai kolmekin omaa tarinaa ja jatkokertomuksia. Helismaa kirjoitti salanimillä Masa Palo ja Rudi Halla myös lukuisia lännentarinoita, ja niitä on nyt koottu käsillä olevaan kirjaan.
Helismaan länkkärit edustavat turvallista perinteisiin nojaavaa pyssynpaukuttelua ja syyttömien lehmipoikien hirttoyrityksiä, mutta tarinointi on sujuvaa ja replikointi hauskaa. Hakeutuessaan tällaisten kertomusten periin lukija ei odotakaan uusia juonenkäänteitä tai syvällisiä henkilökuvia. Tarinoissa on kuitenkin helismaamaista huumoria.
Isku lakkasi ilmestymästä jatkosodan puhjetessa vuonna 1941, mutta Helismaa palasi länkkärimiljööseen ainakin Laiska-Lassi-kuunnelmissaan 1950-luvulla.

***

Kirjassa on käytännössä kaikki Helismaan Iskuun kirjoittamat lännentarinat. Niitä on editoitu kevyesti, lähinnä kielioppi- ja lyöntivirheitä korjaten. Mukana teoksessa ei ole niitä Helismaan Villiin Länteen sijoittuvia tarinoita, jotka löytyvät jo vuonna 2001 ilmestyneestä valikoimasta ..ja Reikärauta-Brown (Book Studio).
Mukana on myös yksi novelli Ilmarisen julkaisemasta Yllätyslukemisto-lehdestä, johon Helismaa kirjoitti paljon.
Kiitos kuuluu ennen kaikkea Markku Helismaalle, joka mahdollisti projektin. Kirja on tehty talkoovoimin ja allekirjoittaneen lisäksi tarinoita kirjoittivat puhtaaksi Sami Myllymäki ja Veikko Virtanen. Kiitos!
Ruudinsavuisia lukuhetkiä!

Turussa 12.6.2009
Juri Nummelin