Tässä Sarjainfossa taannoin ollut taustajuttu Road to Perdition -leffaan. Liian pitkä, mutta julkaisivat sellaisenaan, mitä vähän ihmettelin jälkeenpäin. Toistoa aiemmin postittamaani Pulpografian hakusanaan on aika paljon. (Unohdin sanoa tuossa aiemmin, että lyhyt Collins- ja Cerasini-kirjojen arvio oli ilmestynyt Ruumiin kulttuurissa.)
Max Allan Collins hengästyttää
Kioskikirjallisuuden renessanssinero
Max Allan Collins (s. 1948) on viimeisiä rikoskirjailijoita, joka on oppinut alan kioskikirjoja tekemällä. Collinsin ura alkoi jo 70-luvun alussa Curtis Booksin julkaisemilla epämääräisillä kioskipokkareilla, jotka pääsivät laajempaan tietoisuuteen vasta 80-luvun alussa, kun isompi, aikoinaan Don Pendletonin Mack Bolan –kirjoilla rikastunut Pinnacle alkoi ottaa kirjoista uusintapainoksia. Curtis Booksin julkaisemissa kirjoissa Bait Money ja Blood Money (kummatkin 1973) seikkaili jo yksi Collinsin vakiohahmoista, kylmäpäinen ja –verinen ammattirikollinen Nolan. Nolanista kertoo varhainen Collins-käännöskin, Silmä silmästä (1981).
Collins on Nolanin edelleen jatkuvien seikkailujen lisäksi kirjoittanut muistakin vakiosankareista, kuten chicagolaisesta rikosetsivä Nate Helleristä. Eliot Nessin elämää Collins on fiktiivisesti kronikoinut Al Caponen pidättämisen jälkeen. Helleriä pidetään yleisesti Collinsin tärkeimpänä antina rikoskirjallisuudelle; hänestä kertovat kirjat on varustettu autenttisilla valokuvilla 30-luvun Amerikasta. Yksi Nate Heller –novelli on suomennettu torsossa antologiakäännöksessä Pimeiden kujien kulkijat; ”Syntymämerkki”-niminen novelli ilmestyi alun perin 1984.
Merkittävä osa Collinsin tuotannosta on kuitenkin ns. novelisaatioita eli tv-sarjojen ja elokuvien kirjaversioita. Näitä Collins on tehnyt vuodesta 1990 ja kirjasta Dick Tracy alkaen. Kolmen Tracy-romaanin jälkeen Collins kirjoitti 1993 kirjan Wolfgang Petersenin Tulilinjalla-elokuvasta ja on sillä tiellä edelleen: Collinsin bibliografiassa on tällä hetkellä yhdeksäntoista romaaniversiota. Collinsin tuoreimmat novelisaatiot ovat itseoikeutettu Road to Perdition ja Skorpionikuningas. Romaaniversioissa Collinsin työtahti näyttää olevan kolme tai neljä kirjaa vuodessa.
Collins on myös ehtivä sarjakuvakäsikirjoittaja ja hänet tunnetaan alalla muistakin töistä kuin Road to Perditionista. Hänen sarjakuvatöistään tärkein on todennäköisesti pitkäikäinen Ms. Tree -sarja, jota hän on tehnyt vuodesta 1981 asti piirtäjä Terry Beattyn kanssa. Yhdessä he ovat tehneet myös Mike Mist –sarjaa, joka ilmestyi Armchair Detective -lehdessä. Ms. Tree -sarjan on sanottu tuoneen rikossarjakuvaan uusia elementtejä kuten keskustelua lasten hyväksikäytöstä ja ekologisista ongelmista. Collins on kirjoittanut lisäksi Dick Tracya.
Collins pitää Mickey Spillanea ja Richard Starkia (eli Donald Westlakea) kirjallisina vaikuttajinaan, ja hän on irvaillut: ”Raymond Chandler vähätteli Mickey Spillanea nimittämällä häntä sarjakuvakirjailijaksi. Chandler ilmeisesti unohti, että Hammett kirjoitti sarjakuvaa Salainen agentti X-9:sta.” Collins on yhdessä James L. Traylorin kanssa tehnyt kirjan One Lonely Knight (1984), joka käsittelee juuri Mickey Spillanea. Spillanen kanssa Collins on sittemmin tehnyt työtäkin, toimittanut mm. tämän novellikokoelman ja tämän kanssa kolme pulp-antologiaa. Collins on myös toimittanut Mike Hammer –sarjakuvista kokoomateokset.
Lisäksi Collins on Ed Gormanin kanssa tehnyt kirjan Jim Thompsonista, The Killers Inside Him (1983).
Kaiken muun hengästyttävältä kuulostavan aktiviteetin lisäksi Collins on intoutunut tekemään elokuviakin. Hän ohjasi Troma-yhtiölle vuosina 1995 ja 1997 jännärit Mommy ja Mommy II: Mommy’s Day. Vuonna 2001 Collins teki, niinikään Tromalle, dvd:nä julkaistun Real Time: Siege at Lucas Market –nimisen interaktiivisen kokeilun, jonka jokaisesta otoksesta on dvd:llä vaihtoehtoiset kuvakulmat. Kustakin elokuvastaan Collins on luonnollisesti tehnyt kirjaversiot.
Collinsilta on suomennettu kaksi romaania, joista toinen perustuu Mel Gibson -lännenelokuvaan Maverick ja sen pohjalla olevaan William Goldmanin käsikirjoitukseen, joka taas perustuu legendaariseen 60-luvun alun televisiosarjaan.
Toinen, Silmä silmästä (1981), on kiinnostavampi. Siinä Collinsin alkutuotannon vakiohahmo Nolan hoitelee itselleen toisessa keikassa hukatut 200 000 dollaria. Richard Starkin Parker-kirjojen vaikutus näkyy monessa asiassa: hyvin lakonisessa väkivallassa, vähäsanaisessa dialogissa ja moralisointia kaihtavassa rikollisuuden kuvauksessa. Nolan muistuttaa Parkeria siinäkin, että hänelläkään ei ole etunimeä (vaikka Nolan kelpaa kyllä sellaiseksikin, kuten hän huomauttaa kauniille lentoemännälle). Collinsin sarjakuvaentusiasmi näkyy siinä, että Nolanin apulainen on sarjakuvafriikki ja käy sarjakuvatapahtumissa.
Max Allan Collins suomeksi:
Maverick. Suom. Petri Tapola. Karisto: Hämeenlinna 1994. Alun perin Maverick. Signet 1994. Perustuu William Goldmanin elokuvakäsikirjoitukseen. [tämä on kai pokkari alunperinkin, joten olisi pitänyt käsitellä Pulpografiassa]
Silmä silmästä. Manhattan 14. Suom. Reijo Kalvas. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1984. Toinen painos: Viihdeviikarit 1991. Alun perin Fly Paper. Pinnacle 1981.
Novellit:
Syntymämerkki, teoksessa Bill Pronzini ja Martin H. Greenberg (toim.): Pimeiden kujien kulkijat. Suom. Heikki Sarkkila. Book Studio: Hyvinkää 1992. Alun perin The Strawberry Teadrop, ilmestynyt kirjassa The Eyes Have It. Mysterious Press 1984. [tätä ei mainita Pulpografiassa]
maanantaina, maaliskuuta 31, 2008
tiistaina, maaliskuuta 25, 2008
Max Allan Collins
Max Allan Collins on varmasti yksi tuotteliaimpia tällä hetkellä työskentelevistä kirjailijoista, enkä Pulpografian hakusanassa saa siitä oikein otetta. Minulla on hänestä toinenkin teksti, joka julkaistiin Sarjainfossa Road to Perdition -elokuvan ensi-illan aikaan, ja postitan sen myöhemmin - se on toisella koneella. Collins on takuuvarma kirjoittaja, jonka kirjat eivät selvästikään ole aina kovin hohdokkaita - varsinkin tv- ja elokuvatyönsä hän hoitelee rutiinilla alta pois. Hänhän on nyt kirjoittanut loppuun myös Mickey Spillanelta kesken jääneitä käsikirjoituksia ja Hard Case Crimelta ilmestyy kohtapuoliin myös Ms. Tree -romaani (vai tulikohan se jo?). Suomeksi Ms. Tree -sarjakuvaa ei kai ole julkaistu; sen sijaan Collinsin käsikirjoittamia Dick Tracyja on julkaistu, olisiko ollut Agentti X-9 -lehdessä. 
Max Allan Collins (s. 1948) on Robert J. Randisin ohella viimeisiä rikoskirjailijoita, joka on oppinut alan kioskikirjoja tekemällä. Kaunokirjallisuuden lisäksi Collins on tehnyt sarjakuvakäsikirjoituksia. Hänen sarjakuvatöistään tärkein on todennäköisesti pitkäikäinen Ms. Tree -sarja, jota hän on tehnyt vuodesta 1981 asti piirtäjä Terry Beattyn kanssa. Yhdessä he ovat tehneet myös Mike Mist -sarjaa. Ms. Tree -sarjan on sanottu tuoneen rikossarjakuvaan uusia elementtejä kuten keskustelua lasten hyväksikäytöstä ja ekologisista ongelmista. Collins on kirjoittanut lisäksi Dick Tracya.Collins pitää Mickey Spillanea ja Richard Starkia kirjallisina vaikuttajinaan, ja hän on irvaillut: "Raymond Chandler vähätteli Mickey Spillanea sanomalla häntä ’sarjakuvakirjailijaksi’. Chandler ilmeisesti unohti, että Hammett kirjoitti sarjakuvaa Salainen agentti X-9:sta." Collins on yhdessä James L. Traylorin kanssa tehnyt kirjan One Lonely Knight (1984), joka käsittelee juuri Mickey Spillanea. Lisäksi Collins on Ed Gormanin kanssa tehnyt kirjan Jim Thompsonista, The Killers Inside Him (1983).
Collinsin monista sarjahahmoista onnistuneimmaksi on sanottu Nate Helleria, yksityisetsivää, joka seikkailee 1930-luvun gangsterimaailmassa. Kirjat on kuvitettu ajan valokuvilla ja monet ajan todelliset henkilöt esiintyvät kirjojen sivuilla. Heller-kertomuksista on suomennettu yksi, lyhennettynä julkaistussa antologiassa Pimeiden kujien kulkija. Vastaava sarja ovat Eliot Nessistä kertovat kirjat, joissa Collins käsittelee kuuluisan poliisin elämää Al Caponen pidättämisen jälkeen.
Collinsilta on suomennettu kaksi romaania, joista toinen perustuu mielenkiinnottomaan Mel Gibson -lännenelokuvaan Maverick. Toinen, Silmä silmästä (1981), on kiinnostavampi. Siinä Collinsin alkutuotannon vakiohahmo, hyvin parkermainen Nolan, hoitelee itselleen toisessa keikassa hukatut 200 000 dollaria.
Richard Starkin Parker-kirjojen vaikutus näkyy monessa asiassa: hyvin lakonisessa väkivallassa, vähäsanaisessa dialogissa ja moralisointia kaihtavassa rikollisuuden kuvauksessa. Nolan muistuttaa Parkeria siinäkin, että hänelläkään ei ole etunimeä (vaikka Nolan kelpaa kyllä sellaiseksikin, kuten hän huomauttaa kauniille lentoemännälle). Collins kirjoittaa kohtuullisen vetävästi ja hän pystyy käsittelemään väkivallan vaikutuksia melko realistisesti. Yhteiskuntakritiikki on kuitenkin vähäisempää kuin Starkin Parker-kirjoissa ja rinnakkaiset tapahtumajaksot tuntuvat hiukan perustelemattomilta.
Romaani:
Silmä silmästä. Manhattan 14. Suom. Reijo Kalvas. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1984. Alun perin Fly Paper. Pinnacle 1981.
Tässä myös monta vuotta myöhemmin kirjoitettu arvostelu Collinsin kirjoittamista CSI-tv-sarjan tylsistä romaaniversioista (mukana myös toista kirjaa):
Tv-sarjan kuvitusta
Elokuvien ja tv-sarjojen kirjaversiot ovat jääneet suomalaisille jännärien lukijoille vieraaksi lajityypiksi, syystä tai toisesta. Uusi, profiililtaan selvästi kaupallinen pienkustantamo Readme.fi yrittää tutustuttaa kotoiset lukijat CSI- ja 24-sarjojen romaaniversioihin, joista käsillä ovat jo toiset kirjat.Sarjat ovat suosittuja, mutta jännä nähdä, miten kirjat purevat. Kummatkin kirjat ovat ammattitaitoista työtä, mutta konsepti voi olla edelleen outo. Lisäksi tuntuu erikoiselta, että kirjat on julkaistu kovakantisina - eikö halpa pokkari olisi ollut luontevampi valinta? Pokkareina alkuperäiset kirjatkin ovat ilmestyneet.
Yllättävästi kahdesta romanisoinnista veteraani Max Allan Collinsin CSI-kirja Synnin kaupunki on tylsempi, melkein turhuuteen asti. Suomessa lähinnä mainiosta Road to Perdition -sarjakuvastaan muistettu Collins nakuttaa suhteellisen sujuvaa tekstiä, mutta juoni on niin tavanomainen, että siitä ei innostu. Vika periytyy tietysti jo itse sarjasta, jossa ei panosteta yllätyskäänteisiin riittävästi. Ilmeisesti Collins pudottelee kirjaversioita hihastaan voidakseen keskittyä vakavampiin sarjoihinsa, kuten vaikkapa ensi vuoden puolella ilmestyvään Ms. Tree -dekkarisarjakuvan romaaniversioon.
Kauhukirjailija H. P. Lovecraftin fanina aloittanut Marc Cerasini on ehtinyt hänkin kirjoitella kaikenlaista, mutta veteraaniksi häntä ei voi sanoa. Cerasinin kirjoittama 24-sarjan kirjaversio Troijan hevonen on kuitenkin niin menoisaa kamaa, että Cerasinille voi luvata pitkää ikää tällaisen kirjallisuuden saralla. Lyhyet luvut vievät tarinaa eteenpäin aikamoisella vimmalla, eikä Cerasini kertaakaan huku selvittelemään lukijoille liikaa. Pari deus ex machinaa kirjan lopussa voi melkein antaa anteeksi. Henkilöiden pahvisuutta olisi voinut liennyttää satunnaisilla suvantokohdilla. Sankari Jack Bauer ei vaikuta missään vaiheessa ihmiseltä, vaan enemmänkin robotilta.
Sitä sen sijaan ei voi antaa anteeksi, että kirja - ja tietysti myös alkuperäinen sarja - niin vahvasti puolustelee terrorismin vastaista sotaa, jossa paukkuja ja ihmishenkiä tuhlataan surutta. Kammottavinta kirjassa on, että Bauer - sankari - käyttää kidutusta saadakseen tietoja kuulusteltavilta.
Max Allan Collins: CSI - synnin kaupunki (CSI: Sin City, 2003). Suom. Riitta Santala-Köykkä. Readme.fi 2007. 297 s.
Marc Cerasini: 24 - Troijan hevonen (24 - Trojan Horse, 2006). Suom. Marko Niemi. Readme.fi 2007. 319 s.
tiistaina, maaliskuuta 18, 2008
Edgar Allan Poen romaani
Arvostelu Edgar Allan Poen romaanista Arthur Gordon Pymin selonteko, joka ilmestyi Teokselta pari viikkoa sitten. Hieno teko, vaikka romaani onkin aika vaihtelevantasoinen.
Tämä juttu tulee joskus aikanaan Kulttuurivihkoihin, mutta postitan sen nyt jo blogiin, jotta sillä olisi edes vähän lukijoitakin. (Minun piti kirjoittaa tästä isohkoon sanomalehteen, mutta kirja annettiinkin toiselle kirjoittajalle, ja siinä vaiheessa oli enää todella vaikea löytää mediaa, joka ottaisi jutun vastaan ja vielä maksaisi kunnolla.)
Puhdasta valkoisuutta Etelänavalla
Edgar Allan Poe: Arthur Gordon Pymin selonteko (The Narrative of Arthur Gordon Pym of Nantucket, 1838). Suom. Jaana Kapari-Jatta. 262 s. Teos.
Bruce Chatwin kirjoittaa kirjassaan Patagonia, Patagonia (1987) siitä, miten länsimainen mielikuvitus on aina pyrkinyt kaukaisuuteen. Patagonian karut rannikot Etelä-Amerikan kauimmaisilla reunoilla ovat tarjonneet monille seikkailijoille ja kirjailijoille tilaisuuden kuvitella mitä monenlaisimpia asioita. Yksi esimerkki Patagoniaan liittyvästä kaipuusta tai pelosta on Edgar Allan Poen romaani Arthur Gordon Pymin selonteko (1838), jonka suomennos ilmestyi maaliskuussa ensimmäistä kertaa liki sataan vuoteen.
Aiempi suomennos on ollut antikvariaattien haluttuja harvinaisuuksia, ja Teoksen suomennosprojektia on syytä tervehtiä ilolla. Meriseikkailuaiheinen Arthur Gordon Pymin selonteko jatkaa hienosti Teoksen pari vuotta sitten ilmestynyttä aiempaa Poe-kirjaa, koottujen novellien tuhatsivuista laitosta, jossa olleista tarinoista suurta osaa ei ollut koskaan aikaisemmin julkaistu suomeksi.
Arthur Gordon Pymin selonteko oli kirjoittajansa ainoa romaani eikä se ole täysin ongelmaton. Poe-kaanonissa se onkin ollut marginaalinen teos. Tunnetuimpien kauhunovellien rinnalla se onkin löysempi teos, jossa Poe jaarittelee ja jahkailee. Kirjan alkuosa juuttuu pitkäksi aikaa sankarin salamatkustajuuteen, vaikka kuvaus miehestä vangittuna piilopaikkaansa onkin Poen keskeisiä aiheita.
Poe myös lisäilee selontekon keskelle sanakirjamaisia selostuksia esimerkiksi uusista Etelämeren saarista, joita henkilöt matkoillaan löytävät, sekä niiden eläimistöstä. Kannattaa muistaa, että tämä oli tavallinen tapa 1800-luvun romaaneissa, ja esimerkiksi Herman Melvillen Moby Dickissä on samantyyppisiä aineksia. Nykylukijaa tällaiset luvut kuitenkin tuppaavat kyllästyttämään.
Kirjan osilla ei tunnu myöskään olevan yhteyttä toisiinsa. Puolivälissä saadaan hyytävä kertomus haaksirikkoutuneesta laivasta, jonka miehistö vajoaa hulluuden partaalle ja turvautuu ihmissyöntiin, mutta seikkailu tuntuu pelastumisen jälkeen jatkuvan oudosti ilman temaattista yhteyttä alkuosaan.
Loppuosa, jossa Arthur Gordon Pym joukkoineen rantautuu Patagoniaan, tuntuu jäävän kesken, ja lopetusta on pidetty osoituksena siitä, että Poe ei ole ollut riittävän kiinnostunut omasta työstään. Todennäköisesti on oltu myös sitä mieltä, että kirjailijan alkoholismi olisi vaikuttanut asiaan.
Poe oli kuitenkin huolellinen kirjailija, jolla oli kärsivällisyyttä tehdä kirjoistaan ja novelleistaan monimutkaisia leikkejä. Arthur Gordon Pymin selontekoakin saattelee Pymin itsensä kirjoittamaksi väitetty esipuhe, jossa hän ottaa kantaa Edgar Allan Poen kirjoittamaan ja aiemmin ilmestyneeseen jatkokertomukseen, jonka "virheitä" hän on halunnut korjata ja siksi kirjoittanut kokonaiset selontekonsa. Kun kirjassa on näin viitseliäästi koottu kehys, tuntuisi oudolta, että lopetuksen aukijättäminen olisi silkka vahinko.
Oli miten oli, lopetus on erityisen voimakas. Pym kohtaa Patagonian asukkaat, jotka ovat kauttaaltaan mustia ja puhuvat outoa kieltä. Alkuasukkaat huijaavat Pymiä ja hänen seuruettaan ja tuhoavat tämän laivan ja Pym joutuu pakenemaan. Näissä kohdissa Poe kiihdyttää toiminnan äärimmilleen.
Paetessaan lopulta mustia patagonialaisia Pym ajautuu laivallaan lähemmäs Antarktista - ja kirja päättyy kuin kesken sivun kohtaukseen, jossa hän näkee rannalla suuren, täysin valkoisen hahmon. Lukijan päähän jää soimaan mustien patagonialaisten valkoista tarkoittava kauhunhuuto "Tekeli-li!" (Lukija olettaisi, että Pym kuolee tai vähintäänkin katoaa, mutta kuten huomattiin, hän on palannut retkiltään ja kirjoittanut julkaistavaksi oman kuvauksensa.)
Poen erikoisella kuvauksella on historiallinen taustansa. Hän oli innostunut amerikkalaisen upseeri J. C. Symmesin vuonna 1818 esittämästä teoriasta, että Maapallon navat ovat onttoja ja niillä vallitsee leuto ilmasto. Sykäyksen Pymin Patagonia-seikkailuille olivat antaneet lukuisat 1800-luvun alkupuolella ilmestyneet matkakirjat, joissa oli kerrottu tulimaalaisista - Charles Darwinin matkakumppani Robert FitzRoy oli tulkinnut, että nämä olivat Raamatun mainitseman tummaihoisen Haamin jälkeläisiä, joiden kulttuurin raaka ilmasto oli tuhonnut.
Bruce Chatwin mainitsee, että Poen valkoinen ihmisotus esiintyy myös Arthur Rimbaudin salaperäisessä runossa "Being Beauteous": "Kookas Kauneuden olemus lumen edessä. Kuoleman vihellykset ja vaimean musiikin ympyrät saavat tuon palvotun ruumiin kohoamaan, laajenemaan ja vapisemaan kuin haamu", Rimbaud kirjoittaa. Puhdas valkoisuus yhdistettynä suunnattomaan kokoon on samaan aikaan pelottava ja kaunis ilmestys.
Suomentaja Jaana Kapari-Jatta osoitti jo novelleissa olevansa ihanteellinen Poen kääntäjä - hienovarainen, tyylitietoinen ja perusteellinen -, mutta Arthur Gordon Pymin selontekoon liitetyissä jälkisanoissa hän tuntuu menevän ylitulkinnan puolelle, kun hän heittää idean, että romaania voisi lukea omaelämäkerrallisesti. Totta kyllä, kirjailijan ja päähenkilön nimet ovat hämmästyttävän samankaltaiset, mutta se lienee enemmänkin Poen huumoria - monissa hänen teksteissään henkilöillä on oudot ja koomiset nimet.
Teoksen Poe-projekti on ollut todella hieno kulttuuriteko, vaikka en varauksetta innostunutkaan kaikista koottujen novellien teksteistä, varsinkaan Poen kankeasta ja vanhentuneesta huumorista. Arthur Gordon Pymin selonteossakin on omat ongelmansa, mutta olisi sääli, jos Poen kääntäminen jäisi tähän. Varsinaista proosaa häneltä ei enää löydy, mutta ehkä kirjailijalta voisi kääntää hänen esseitään ja runojaan - jälkimmäisiäkin on käännetty vain yksi nide, Rakkauden ja kuoleman lauluja, ja siitäkin on yli 60 vuotta.
Juri Nummelin
Tämä juttu tulee joskus aikanaan Kulttuurivihkoihin, mutta postitan sen nyt jo blogiin, jotta sillä olisi edes vähän lukijoitakin. (Minun piti kirjoittaa tästä isohkoon sanomalehteen, mutta kirja annettiinkin toiselle kirjoittajalle, ja siinä vaiheessa oli enää todella vaikea löytää mediaa, joka ottaisi jutun vastaan ja vielä maksaisi kunnolla.)
Puhdasta valkoisuutta Etelänavalla
Edgar Allan Poe: Arthur Gordon Pymin selonteko (The Narrative of Arthur Gordon Pym of Nantucket, 1838). Suom. Jaana Kapari-Jatta. 262 s. Teos.
Bruce Chatwin kirjoittaa kirjassaan Patagonia, Patagonia (1987) siitä, miten länsimainen mielikuvitus on aina pyrkinyt kaukaisuuteen. Patagonian karut rannikot Etelä-Amerikan kauimmaisilla reunoilla ovat tarjonneet monille seikkailijoille ja kirjailijoille tilaisuuden kuvitella mitä monenlaisimpia asioita. Yksi esimerkki Patagoniaan liittyvästä kaipuusta tai pelosta on Edgar Allan Poen romaani Arthur Gordon Pymin selonteko (1838), jonka suomennos ilmestyi maaliskuussa ensimmäistä kertaa liki sataan vuoteen.
Aiempi suomennos on ollut antikvariaattien haluttuja harvinaisuuksia, ja Teoksen suomennosprojektia on syytä tervehtiä ilolla. Meriseikkailuaiheinen Arthur Gordon Pymin selonteko jatkaa hienosti Teoksen pari vuotta sitten ilmestynyttä aiempaa Poe-kirjaa, koottujen novellien tuhatsivuista laitosta, jossa olleista tarinoista suurta osaa ei ollut koskaan aikaisemmin julkaistu suomeksi.
Arthur Gordon Pymin selonteko oli kirjoittajansa ainoa romaani eikä se ole täysin ongelmaton. Poe-kaanonissa se onkin ollut marginaalinen teos. Tunnetuimpien kauhunovellien rinnalla se onkin löysempi teos, jossa Poe jaarittelee ja jahkailee. Kirjan alkuosa juuttuu pitkäksi aikaa sankarin salamatkustajuuteen, vaikka kuvaus miehestä vangittuna piilopaikkaansa onkin Poen keskeisiä aiheita.
Poe myös lisäilee selontekon keskelle sanakirjamaisia selostuksia esimerkiksi uusista Etelämeren saarista, joita henkilöt matkoillaan löytävät, sekä niiden eläimistöstä. Kannattaa muistaa, että tämä oli tavallinen tapa 1800-luvun romaaneissa, ja esimerkiksi Herman Melvillen Moby Dickissä on samantyyppisiä aineksia. Nykylukijaa tällaiset luvut kuitenkin tuppaavat kyllästyttämään.
Kirjan osilla ei tunnu myöskään olevan yhteyttä toisiinsa. Puolivälissä saadaan hyytävä kertomus haaksirikkoutuneesta laivasta, jonka miehistö vajoaa hulluuden partaalle ja turvautuu ihmissyöntiin, mutta seikkailu tuntuu pelastumisen jälkeen jatkuvan oudosti ilman temaattista yhteyttä alkuosaan.
Loppuosa, jossa Arthur Gordon Pym joukkoineen rantautuu Patagoniaan, tuntuu jäävän kesken, ja lopetusta on pidetty osoituksena siitä, että Poe ei ole ollut riittävän kiinnostunut omasta työstään. Todennäköisesti on oltu myös sitä mieltä, että kirjailijan alkoholismi olisi vaikuttanut asiaan.
Poe oli kuitenkin huolellinen kirjailija, jolla oli kärsivällisyyttä tehdä kirjoistaan ja novelleistaan monimutkaisia leikkejä. Arthur Gordon Pymin selontekoakin saattelee Pymin itsensä kirjoittamaksi väitetty esipuhe, jossa hän ottaa kantaa Edgar Allan Poen kirjoittamaan ja aiemmin ilmestyneeseen jatkokertomukseen, jonka "virheitä" hän on halunnut korjata ja siksi kirjoittanut kokonaiset selontekonsa. Kun kirjassa on näin viitseliäästi koottu kehys, tuntuisi oudolta, että lopetuksen aukijättäminen olisi silkka vahinko.
Oli miten oli, lopetus on erityisen voimakas. Pym kohtaa Patagonian asukkaat, jotka ovat kauttaaltaan mustia ja puhuvat outoa kieltä. Alkuasukkaat huijaavat Pymiä ja hänen seuruettaan ja tuhoavat tämän laivan ja Pym joutuu pakenemaan. Näissä kohdissa Poe kiihdyttää toiminnan äärimmilleen.
Paetessaan lopulta mustia patagonialaisia Pym ajautuu laivallaan lähemmäs Antarktista - ja kirja päättyy kuin kesken sivun kohtaukseen, jossa hän näkee rannalla suuren, täysin valkoisen hahmon. Lukijan päähän jää soimaan mustien patagonialaisten valkoista tarkoittava kauhunhuuto "Tekeli-li!" (Lukija olettaisi, että Pym kuolee tai vähintäänkin katoaa, mutta kuten huomattiin, hän on palannut retkiltään ja kirjoittanut julkaistavaksi oman kuvauksensa.)
Poen erikoisella kuvauksella on historiallinen taustansa. Hän oli innostunut amerikkalaisen upseeri J. C. Symmesin vuonna 1818 esittämästä teoriasta, että Maapallon navat ovat onttoja ja niillä vallitsee leuto ilmasto. Sykäyksen Pymin Patagonia-seikkailuille olivat antaneet lukuisat 1800-luvun alkupuolella ilmestyneet matkakirjat, joissa oli kerrottu tulimaalaisista - Charles Darwinin matkakumppani Robert FitzRoy oli tulkinnut, että nämä olivat Raamatun mainitseman tummaihoisen Haamin jälkeläisiä, joiden kulttuurin raaka ilmasto oli tuhonnut.
Bruce Chatwin mainitsee, että Poen valkoinen ihmisotus esiintyy myös Arthur Rimbaudin salaperäisessä runossa "Being Beauteous": "Kookas Kauneuden olemus lumen edessä. Kuoleman vihellykset ja vaimean musiikin ympyrät saavat tuon palvotun ruumiin kohoamaan, laajenemaan ja vapisemaan kuin haamu", Rimbaud kirjoittaa. Puhdas valkoisuus yhdistettynä suunnattomaan kokoon on samaan aikaan pelottava ja kaunis ilmestys.
Suomentaja Jaana Kapari-Jatta osoitti jo novelleissa olevansa ihanteellinen Poen kääntäjä - hienovarainen, tyylitietoinen ja perusteellinen -, mutta Arthur Gordon Pymin selontekoon liitetyissä jälkisanoissa hän tuntuu menevän ylitulkinnan puolelle, kun hän heittää idean, että romaania voisi lukea omaelämäkerrallisesti. Totta kyllä, kirjailijan ja päähenkilön nimet ovat hämmästyttävän samankaltaiset, mutta se lienee enemmänkin Poen huumoria - monissa hänen teksteissään henkilöillä on oudot ja koomiset nimet.
Teoksen Poe-projekti on ollut todella hieno kulttuuriteko, vaikka en varauksetta innostunutkaan kaikista koottujen novellien teksteistä, varsinkaan Poen kankeasta ja vanhentuneesta huumorista. Arthur Gordon Pymin selonteossakin on omat ongelmansa, mutta olisi sääli, jos Poen kääntäminen jäisi tähän. Varsinaista proosaa häneltä ei enää löydy, mutta ehkä kirjailijalta voisi kääntää hänen esseitään ja runojaan - jälkimmäisiäkin on käännetty vain yksi nide, Rakkauden ja kuoleman lauluja, ja siitäkin on yli 60 vuotta.
Juri Nummelin
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)