Mika Waltarin ja Armas J. Pullan Kapteeni Leo Rainio -kirjat

Teen kirjaa Mika Waltarin unohdetuista tai vähälle huomiolle jääneistä kirjoista. Näihin kuuluvat mielestäni myös Kapteeni Leo Rainion nimellä ilmestyneet kolme seikkailuromaania, jotka Waltari kirjoitti toisen nuoren kirjailijan, Armas J. Pullan kanssa 1930-luvun alussa. Kahdesta otettiin vuonna 1961 uusintapainokset, Punaisesta madonnasta ei - ilmeisesti poliittisista syistä. Nyt sen voisi hyvin julkaista uudestaan, kun kaikki mitä Waltari ja Pulla Neuvostoliitosta kirjoittivat on osoittautunut todeksi tai ainakin melkein todeksi! (Minun ei vasemmistolaisperheen vesana ole aina kauhean helppo myöntää näitä asioita...)

Olen kirjoittanut kirjoista kuitenkin niin pitkän luvun, että en usko sitä voitavan käyttää sellaisenaan. Pistän tekstin siis tänne kaikkien luettavaksi. Kuvia en jaksa etsiä, eikä niitä netissä varmaan olisikaan.

Keisarin tekohampaat; Punainen madonna; Älkää ampuko pianistia!

Mika Waltarin varhaistuotantoon kuuluvat myös yhdessä viipurilassyntyisen kirjailijan Armas J. Pullan (1904-1981) kanssa kirjoitetut kolme seikkailuromaania. Teokset Keisarin tekohampaat, Punainen madonna ja Älkää ampuko pianistia ilmestyivät salanimellä Kapteeni Leo Rainio. Pulla, hänkin tuolloin vielä nuori kirjailija, oli kirjoittanut salanimellä jo romaanit Huimapää (1929) ja Aseveikot (1931) ja ehdottanut Waltarille yhteistyötä. Waltari on kertonut, että Pulla keksi juonet - Waltari piti häntä parempana juonen rakentajana - ja Waltari kirjoitti tekstin Pullan tekemän lyhyen raakileen pohjalta.
Pulla käytti salanimeä vielä yksin kirjoittamissaan kirjoissa Lempeä korvanleikkaaja (1933) ja Gangsterit ja seitsemän kääpiötä (1945).
Waltari kirjoittaa muistelmissaan tavanneensa Pullan Nuoren Voiman Liiton piirissä, ja he olivat jonkin aikaa hyviä ystäviä. Kirjailijat pohtivat, että lähtisivät Afrikkaan tekemään taustatyötä, mutta rahoittajaa ei löytynyt. Toverukset laittoivat lehteen ilmoituksen, jossa he etsivät muita osallistujia, mutta kukaan ei vastannut ilmoitukseen.
Waltari myös epäilee, että Pullan oma humoristinen tyyli sai vaikutteita yhteistyöstä hänen kanssaan: "hänen tyylinsä oli alussa kuivahkoa, mutta myöhemmin hän on kehittänyt itsenäisen, omaperäisen ja humoristisen tyylin", Waltari kirjoittaa muistelmissaan. Pullan suosituissa Ryhmy ja Romppais -kirjoissa onkin samantyyppistä henkeä kuin Leo Rainio -kirjoissa.
Leo Rainion nimellä ilmestyneet romaanit kertovat suomalaisparivaljakosta, Onni Piukkasesta ja Jussi Kihosta, jotka joutuvat maailmalla monenlaisiin selkkauksiin ja selviävät niistä yleensä suomalaisen sisun ja huumorintajunsa ansiosta. Ei ole kaukaa haettua olettaa, että Piukkanen ja Kiho ovat vaikuttaneet esimerkiksi Outsiderin eli Aarne Haapakosken tarinoihin Pekka Lipposesta ja Kalle-Kustaa Korkista.
Kihon ja Piukkasen myös usein osoitetaan olevan älyllisestikin ylivertaisempia muihin tarinan henkilöihin nähden - tämä on erityisesti totta muiden kansallisuuksien ja rotujen kohdalla. 2000-luvun lukijasta kirjojen rasismi tuntuu kiusalliselta, vaikka toisaalta Pulla ja Waltari osasivat myös tehdä toisten rotujen edustajista neuvokkaita ja älykkäitä.
Näin on laita esimerkiksi Keisarin tekohampaitten juutalaisen Mandelbaumin kohdalla. Tämä on ajalle tyypillinen juutalaishahmo, hiukan luihu ja pitkänenäinen huijari, mutta lopulta myös yksi parhaista sotureista epämääräisessä armeijassa, jota Piukkanen ja Kiho huomaavat johtavansa. Lopulta Mandelbaum myös tekee vallankumouksen sankarien nenän alla. Mandelbaum onkin lopulta kirjan kiehtovin hahmo.

Tekohammaskauppiaat

Keisarin tekohampaat kertoo juuri siitä, mistä otsikko antaa ymmärtääkin - tekohampaista. Teos alkaa uutisella, jonka otsikko kuuluu "TEKOHAMPAITA AMERIKASTA AFRIKAAN":

Amerikan hallitus on antanut suostumuksensa suunnitelmalle, joka tarkoittaa uusien markkinain avaamista tekohampaille. Amerikka tarvitseekin suuresti harrastamalleen tekohammasteollisuudelle uusia vientipaikkoja. Tällöin on ajateltu etenkin eurooppalaisia siirtomaita Afrikassa, jossa uudenaikainen hampaiden hoito ei ole vielä pitkälle kehittynyt. Olisi varustettava laiva, missä olisi ajanmukainen hammasklinikka ja mikä matkoillaan poikkeaisi Afrikan pienempiinkin satamiin. Lastina on, lukuunottamatta puhdistusaineita ja hammaslääkärien työkaluja, pääasiallisesti tekohampaita. Amerikan konsuleja on määrätty ryhtymään valmistaviin toimenpiteisiin kaikissa paikoissa, joihin laiva saapuu.

Piukkanen ja Kiho joutuvatkin tekemisiin nimenomaan tekohampaiden kanssa, kun he kirjan alussa ovat rahattomina Pariisissa. He ovat työskennelleet konkurssiin menneessä A. B. Viena Wood O. Y:ssä, eivätkä tiedä mitä tekisivät. He tutustuvat amerikkalaiseen Jim Phersoniin, joka esittäytyy: "Ohiosta. Tekohammastehtailija. Amerikan suurin tekohammastehdas." Miehet lyöttäytyvät yhteen ja rikas Pherson kustantaa kaikille juotavaa. Samalla he tutustuvat myös mustaihoiseen Salomoniin, joka ilmoittaa olevansa Abessinian keisarin Menelikin poika. Pherson näkee mahdollisuuden laajentaa bisneksiään ja lupautuu tekemään perimysriitojen huolestuttamasta Salomonista keisarin, jos hän vain saa monopoliaseman Abessinian tekohammasmarkkinoilla. Pherson päättää tehdä Abessiniassa vallankumouksen ja värvää Piukkasen - entisen luutnantin - ja Kihon - entisen kersantin - vallankumousarmeijan päälliköiksi.
Keisarin tekohampaat on hauska ja vauhdikas kirja, joka sisältää monia satiirisia piikkejä useaan eri suuntaan. Kyytiä saa eritoten amerikkalainen raharikkaus. Pherson esittelee omaa elämänfilosofiaansa näin valloittavasti:

Kaipaan toimintaa! Täällä [Pariisissa - JN] ei yksinkertaisesti tapahdu mitään. Voi, hitto vieköön. Museot, jotka haisevat pölyltä! Taulukokoelmat! Alkaa kaivata meidän puimakoneittemme iloisia ja kauniita värejä. Versailles! Näkisittepä Chicagon sianteurastamot, ne ovat jotakin. Ja Nôtre-Dame, minä nimittäisin sitä vanhaksi, homeiseksi raunioksi. Ajatelkaa, mikä loistava tavaratalon paikka siinä on heitetty hukkaan! Casino de Paris ja Folies-Bergères! No, niissä voisi viihtyä kyllä, mutta niitä varten on tietysti matkasuunnitelmaani merkitty yhteisesti vain yksi ilta, josta pitää jälkeenpäin mainita, että se teki moraalisesti arveluttavan vaikutuksen. Sensijaan piti minun ihastuksesta mykistyneenä tuijottaa Mona-Lisaa kaksi tuntia, kymmenen minuuttia. (...) Sivumennen, lyönpä vetoa sata dollaria vanhoja kalosseja vastaan, ettei sen näköinen nainen saisi Hollywoodissa edes siivoojattaren paikkaa. Tämä eurooppalainen maku turmelee minun hermoni.

Piukkanen ja Kiho kehivät kokoon epämääräisen armeijan, joka koostuu lähinnä merellä kaapatuista kreikkalaisista sotilaista, ja lähtevät Abessiniaan. Yllätyksekseen he tapaavat myös Taavetti Pulliaisen, vanhan kansakoulun opettajansa, josta on tullut ministeri ja joka on saapunut Abessiniaan luodakseen maan ja Suomen välille ystävyys- ja kauppasuhteet. Pulliaisen hahmon avulla Pulla ja Waltari piruilevat Suomen poliittiselle kulttuurille, joka näyttäytyy vätysmäisenä. Kirjailijat tuntuvat myös naureskelevan pasifismille, kun Pulliainen kieltäytyy tarttumasta aseeseen siinäkään vaiheessa, kun Abessinian keisarin armeija on heidän perässään.
Teoksessa Waltari tuntuu piruilevan myös omille tulenkantajahenkisille intoiluilleen: "Oli yö. Oli Pariisi ja oli Selectin baari. Mutta koska tämä teos ei ole mikään moderni matkakuvaus, emme ryhdy esittämään mitään lyyrillisiä luonnontunnelmia."
Kirjaa ei voi olla pitämättä rasistisena, joskin rasismi on todennäköisesti tyystin tahatonta ja ajan vaikutteiden mukana imettyä. Stereotypiasta ainakin on kyse kohtauksessa, jossa sankarit kohtaavat Abessinian keisarin:

Hänen majesteettinsa oli lihavahko, turpea ja tummakasvoinen, eikä hänen käytöksestään puuttunut jonkinlaista alkeellista arvokkuutta, joka teki vaikutuksensa läsnäolijoihin. Hän oli puettu jonkinlaiseen meriupseerin valkeaan pukuun, jonka kaulukselle laskeutui musta, silkinhieno parta. Jaloissa oli hänellä komeat, punaiset tohvelit. Hänen viisi seuralaistaan olivat erilailla puetut. Yhdellä oli jonkunverran rypistynyt frakkipuvun takki ja sen rintapielessä kunnialegioonan kapea, punainen nauha, mutta hänen mustakeltaraitaiset housunsa kuuluivat ilmeisesti pyjamas-pukuun.

Neuvostoliitosta Espanjaan

Seuraavassa kirjassa, vuonna 1932 ilmestyneessä Punaisessa madonnassa, Pulla ja Waltari ovat päässeet piruilemaan ajan vasemmistolaisille virtauksille. Kirjaa on helppo pitää Neuvostoliiton ja muun ajan kommunistiliikehdinnän vastaisena, mutta toisaalta siinä piruillaan myös Italian Mussolinille ja fasisteille. Saksan natsit mainitaan vain kerran tai kaksi - on vaikea sanoa, mistä tämä johtuu, mahdollisesti poliittisesta varovaisuudesta.
Pulla itsekin sanoi haastattelussa, että "teos on kirjoitettu harkitun ilkeästi, varsinkin, mitä ryssiin tulee". Suomalaisten Neuvostoliittoa kohtaan osoittamasta sinisilmäisyydestä huolestunut Pulla jatkoi, että "molempain veijarien monissa Venäjän näkemyksissä on aika paljon totta takana". Vasemmistolaisissa piireissä tätä ei tietenkään katsottu hyvällä ja esimerkiksi Suomen Sosialidemokraatti teilasi kirjan otsikolla "Moskaa".
Punainen madonna on edeltäjäänsä juonettomampi, pikareskiromaanin tyyppinen kertomus, jossa päähenkilöille sattuu ja tapahtuu lähinnä erilaisten sattumusten ja yhteenottamusten vuoksi. Tapahtumien jana on varsin suoraviivainen: Piukkanen ja Kiho viettävät aikaa turkulaisessa hotellissa, kun poliisi tulee pidättämään heitä epäiltynä kommunistipropagandan levittämisestä. Paljastuu, että edellisestä kirjasta tuttu Mandelbaum on piilottanut heidän laukkuihinsa lentolehtisiä. Miehet vangitaan, mutta vapautetaan kohta, kun heidät tunteva upseeri ilmoittaa, että miehistä ei vallankumouksellisiksi ole. Tätä eivät usko maan oikeistovoimat, vaan muiluttavat sankarit itärajan taakse. Siellä he kohtaavat neuvostosotilaita ja esittävät suomalaisia kommunisteja. Valeasu paljastuu ja miehet vangitaan. Vankilasta heidät vapauttaa joukko venäläisiä rojalisteja, Nikolai III:n alaisuudessa toimivia sotilaita. Näiden vankilasta miehet taas vapauttaa epämääräinen sakki vuorirosvoja - ja niin edelleen. Miehet päätyvät Neuvostoliitosta Espanjaan, keskelle alkavaa sisällissotaa, ja kaiken päätteeksi he joutuvat paikalliseen mielisairaalaan, jossa he saavat todistaa eurooppalaisten suurmiesten välistä sotaa. Sairaalan asukeista yksi luulee olevansa Napoleon, toinen Marx, kolmas Lenin, neljäs Tolstoi, viides Victor Hugo ja niin edelleen.
Eila Pennanen on Punaisesta madonnasta kirjoittaessaan todennut, että se on Leo Rainio -sarjan heikoin teos. Varsinkin loppupuolta Pennanen moittii, mutta moitteen takana lienee ajatus, että viihderomaanin tulee olla sisällöllisesti ja tarinallisesti ehyt. Kohtaus espanjalaisessa mielisairaalassa astuukin hyvän maun sääntöjen ja kerronnan lakien ylitse, mutta toisaalta kirja kannattaa ennemmin nähdä satiirina eikä niinkään juoneen perustuvana seikkailuromaanina. Tässä mielessä se eroaa hyvin paljon Keisarin tekohampaista, jossa juoniaines oli satiiria tärkeämpi.
Punaisessa madonnassa satiiri keskeyttää kerronnan useita kertoja, kuten kohtauksessa, jossa Piukkanen ja Kiho tutustuvat neuvostosotilaiden ruokavalioon:

"Padassa on vielä Lunatsharskinkeittoa."
"Mitä se on?" kysyi Kiho epäluuloisesti.
"Kirotut porvarikulakit sanovat sitä lihakeitoksi. Mutta meille luokkatietoisille kommunisteille eivät kelpaa sellaiset nimet."
"Mutta kun tämä toveri on kasvissyöjä", sanoi huolestunut opas.
"Äsh, kyllä hän tätä keittoa voi syödä. Eihän siinä ole tippaakaan lihaa, - eilisestä on jo kolme viikkoa, kun viimeksi sain haistaa lihaa."

Paljastuu, että ylemmältä taholta on määrätty, että "pellavansiemenkakuista keitetty liemi on oleva liha- elikkä luokkatietoisti Lunatsharskinkeittoa". Kirja sisältää paljon myös kertomuksia siitä, miten Neuvostoliitossa on päätetty teollistaa koko maa ja tehty absurdeja päätöksiä, kuten padota joki, jossa ei ole vettä virrannut vuosiin. Pulla ja Waltari lienevät poimineet nämä 1920- ja 1930-luvuilla yleisistä Neuvostoliittoa koskevista paljastuskirjoista. Tasapuolisesti he kuvaavat myös tsaarinvaltaa haikailevat rojalistit saamattomiksi typeryksiksi.
Vasemmistoa ruoskiva satiiri ei pysähdy Neuvostoliittoon. Myöhemmin, Espanjaan päätyessään, Kiho ja Piukkanen kohtaavat ranskalaisia kommunisteja, jotka riitelevät enemmän siitä, kenen tulkinta marxilaisuudesta on oikea, Guesden, Broussen vai Blanquin. Pullan ja Waltarin tiedot Ranskan vasemmiston tilanteesta ovat olleet vähintäänkin kohtuulliset.
Myös kohtaus, jossa Marx, Tolstoi ja kumppanit esiintyvät espanjalaisessa mielisairaalassa, todistaa, että Pulla ja Waltari eivät ole kirjoitelleet ihan mitä tahansa, vaikka muutoin onkin helppo kuvitella, että kohtaus on kirjoitettu riemukkaan innon vallitessa. Koomiset iskut ovat taitavia:

"Hyvät herrat! Euroopan katse on tähtäytynyt meihin..." aloitti Napoleon kiihkeästi ja intohimoisesti.
"Vastustan!" kiljahti Lenin nousten puoleksi ja huitoen käsiään.
"Yhdyn edelliseen puhujaan!" sanoi toinen valkopartainen tarmokkaasti ja kiivastuneena. Kiho päätteli, että hän oli siis Karl Marx. "Tuollainen puhuttelu on häpeällinen!" (...)
"Olet vallankumouksen pettäjä, toveri Napoleon!" karjui Lenin. "Minä ja toveri Marx emme hyväksy puhuttelua hyvät herrat!"

Kohta tämän jälkeen Lenin tölväisee Marxille: "Hitto vieköön sinun paksut kirjasi, joissa ei ole päätä eikä häntää. Minä en ole jaksanut lukea niistä ainotakaan loppuun. Ainoa järkevä sana, mitä sinä olet sanonut, on tuo, että 'pääoma on varkautta'. Mutta sekin pätee vain niin kauan kuin itse on köyhä."
Waltari liittää tähänkin teokseensa pistoja Tulenkantajia - sekä itseään - kohtaan. Kun Piukkanen ja Kiho kohtaavat Espanjaan matkalla olevia kommunisteja, Kiho huudahtaa: "Nämä ovat sitä lajia aateveljiä ja maailmanparantajia, että sain heikäläisistä kyllikseni istuttuani kerran puolisen tuntia Tulenkantajien kahvilassa". Itsensä Waltari mainitsee suoraan kohdassa, jossa Piukkanen ja Kiho saapuvat Istanbuliin: "'Jassoo, ja tämä on nyt sitten se Istanbul, josta Waltari piti niin riivatunmoista melua siinä Yksinäisen miehen junassaan', tuumi Kiho ja sylkäisi laidan yli." Toverukset tuumivat yhdessä, että kirjailijan ei olisi kannattanut.
Teosta ja sen satiiria heikentää tavattomasti sen rasistisuus, joka on päällekäyvämpää kuin Keisarin tekohampaissa. Punaisessa madonnassa rasismi kohdistuu tasapuolisesti kaikkiin Euroopan kansoihin - paitsi ehkä englantilaisiin, joiden kansanluonteesta ei sanota juuri mitään. Teoksen ainoa englantilainen henkilö, espanjalaisen laivan kapteeni päästelee:

Ensimmäinen perämieskin on italialainen ja niin täynnä Mussolinin henkeä, että haisee. Ei silti, ei minulla ole mitään hampaankolossa Mussolinin takia, mutta italialaiset ovat niitä kansojen rikkaruohoja, vesiheiniä, jos sanoisin ryssiä nokkosiksi. Perhan, tulkoon nyt saman tien sanotuksi, että kaikki näiden eteläisten niemimaiden asukkaat ovat ihan samaa rojua, kaatopaikkojen rehoittavia rikkaruohoja.

Tämä on tietysti henkilön kommentti, mutta toisaalta Piukkanen ja Kiho ottavat asiakseen laittaa laivan laiskottelevat italialaiset kuriin ja tekevät sen väkivalloin. He myös puhuvat samalla tavalla vaikkapa venäläisistä. Neuvostosotilaiden vangeiksi jouduttuaan Piukkanen ja Kiho joutuvat varomaan kielenkäyttöään:

"Ryssää! Älä käytä karkeaa kieltä, toveri Kiho. Ilmaisen sinulle proletaarisen kummastukseni. Kaikki tähän asti puhuneet toverit ovat olleet venäläisiä."
"Venäläisiä? Onko niillä semmoinenkin nimi?" Kiho kysyi viattomasti. "No, olkoon... Tuntuu se haju sinuunkin tarttuneen, vaikka siellä Leningradin kapakassa päissäsi puhuit toista..."

Toisessa kohdassa Kiho rallattelee: "Ja Jussi sano Jaskalle: / iske ryssää puukolla, / iske ryssää puukolla, / ei sillä ole sielua!" Sama rallattelu esiintyy Helsinki-romaanissa Palava nuoruus (1935), jossa nuori päähenkilö Juhani - Waltarin omakuva - juttelee valkoisen sotilaan kanssa. Ilmeisesti Waltari on itse nuorena kuullut saman laulun sisällissodan aikaan.
Suomalaiset itsekin saavat kyytiä, kun englantilainen kapteeni kysyy Piukkaselta ja Kiholta, onko koko kansa samanlaisia kuin hekin. Toisaalta Kihon selityksessä ei puututa suomalaisten kansanluonteeseen, vaan enemmänkin historiaan ja nykypolitiikkaan:

Sitten meillä ollaan valkoisia tai vaaleanpunaisia tai tulipunaisia, sinimustia ja ihan mustia, punakeltaisia ja maalaisliittolaisia, voi olla vihreitäkin, en nyt muista. Ja nämä kaikki tapella nujuuttavat keskenään ihan tasapuolisesti. Ja sitten vielä osa kansasta haluaisi rynnätä suoraa päätä ryssäin niskaan, ja eräs toinen osa taas haluaisi ryssäin avulla käydä niiden edellisten kimppuun.

Teoksen punainen madonna on espanjalaissyntyinen kommunisti Carmen, johon Piukkanen ja Kiho törmäävät useaan eri otteeseen. Kiho ihastuu naiseen ja lopulta vastusteltuaan Carmen alkaa vastata rakkauteen, Kihon suureksi kauhuksi. Carmen kuuluu waltarilaisten naisten sarjaan yhdessä Fine Van Brooklynin ja Neferneferneferin kanssa, vaikka ei olekaan yhtä pelottava kuin nämä.

Atlantin ylitse gangstereiden pariin

Vuonna 1932 ilmestyi myös teos Älkää ampuko pianistia! Sen tekijyydestä on ollut jonkin verran epäselvyyttä. Sekä Waltari että Pulla ovat kummatkin ilmoittaneet, että teos kirjoitettiin kuten edeltäjänsäkin, mutta hakuteoksessa Suomen kirjailijat 1917-1944 sitä ei ole merkitty Waltarin kohdalle. Tämä lienee silkkaa huolimattomuutta, sillä muissa hakuteoksissa, kuten Sirkka Musikan kokoamassa Waltari-bibliografiassa, joka löytyy vuonna 1958 ilmestyneestä Waltarin juhlakirjasta, teos on mainittu kummankin tekemäksi. Myös Simo Sjöblomin kokoamassa suomalaisen rikoskirjallisuuden bibliografiassa Älkää ampuko pianistia! on merkitty Waltarin ja Pullan yhdessä kirjoittamaksi.
Älkää ampuko pianistia! sijoittuu aikaan Punaisen madonnan jälkeen, koska kirja sijoittuu suurelta osin Yhdysvaltoihin - Punaisen madonnan lopussa sankarit päättävät lähteä Amerikkaan. Vaikuttaa siltä, että kirjaa on kirjoitettu löysällä kädellä: alussa laivamatkaa kuvataan yllättävän pitkään ja Kiho joutuu sanaharkkaan ruotsalaisen kielitieteilijän kanssa siitä, onko Juhani Aho kirjoittanut teoksensa suomeksi vai ruotsiksi ja onko suomi suuri sivistyskieli vai ei. Kohtauksella ei ole minkäänlaisia yhtymäkohtia muuhun juoneen ja lienee vain kirjoittajien piruilua ajankohtaisista keskustelunaiheista. Laivalla Kiho ja Piukkanen huijataan ottamaan huostaansa pieni lapsi Ville, joka osoittautuu varsinaiseksi rasavilliksi ja riesankappaleeksi. Myöhemmin Ville tosin pelastaa sankarit useaan otteeseen.
Teoksen varsinainen juoni on löyhä, aivan kuin muissakin sarjan kirjoissa. Kiho ja Piukkanen huomaavat New Yorkiin tultuaan ajautuneensa rahattomiksi ja muistavat aiemmissa teoksissa tavatun toimittaja Petersin lupauksen ottaa heidät töihin. Kiho ja Piukkanen marssivat New York Heraldin toimitukseen (nolosti Peters tervehtii heitä muka-amerikkalaisittain: "Halloh, boys!") ja Peters pestaa heidät kirjoittamaan Chicagon gangsterisodista. Peters kuvailee amerikkalaisia journalismin ihanteita: "Well, minulla ei ole toistaiseksi varmaa suunnitelmaa siitä, mitä teemme ja mitä emme tee. Minusta on mieluisinta heittäytyä seikkailuun ummessa silmin ja toimia tilanteen mukaisesti, mutta silloin toimiakin niin riivatusti."
Teoksessa irvaillaan amerikkalaiselle tehokkuuden ja nopeuden ihanteille, kun Peters ilmoittaa, että he eivät todellakaan matkusta Chicagoon junalla:

"Sellaiset kivikautiset kulkuneuvot voivat kelvata teikäläisille sanomalehtimiehille, kun he ovat menossa hautaamaan jotakuta pitkäpartaista äijää, joka on kirjoittanut pari tusinaa tuhatsivuista maailmankirjallisuuden merkkiteosta ja josta ja jonka teoksista ja jolle pidetyistä hautapuheista he saavat kolme sivua tekstiä, jota ei lue enempää kuin noita teoksiakaan. Mutta nyt olemme Amerikassa ja matkalla seuraamaan Bugs Moranin ja Al Caponen välien selvittelyä, ja näin ollen matkustamme lentokoneella kiroillen senkin hitautta. - Jos rakettilentokuljetus olisi..."

Petersin monologin katkaisee auton kylkeen osuva luotisarja.
Kirjassa on muitakin kohtauksia, joissa kirjoittajat virnuilevat amerikkalaiselle elämäntavalle, mutta missään vaiheessa satiiri ei ole niin kitkerää kuin esimerkiksi vasemmistolaisuuteen kohdistuva iva Punaisessa madonnassa. Amerikkalaisten tietämättömyydelle ja bisnesmaailmallekin irvaillaan vähemmän kuin Keisarin tekohampaissa, ja päällimmäiseksi jää mielikuva, että kirjoittajat ovat amerikkalaisen vauhdin ja teknisyyden lumoissa.
Loppupuolella, kun Kiho karkaa Chicagosta rakastamansa naisen, kynänterätehtailija van Eindhovenin tyttären Isbelin kanssa, kuvaan tosin astuu satiiri amerikkalaista uskonnollisuutta ja retuperäisyyttä kohtaan. Ajaessaan vauhdilla Amerikan halki Kiho pysäytetään jossain Keskilännessä ja poliisit luennoivat hänelle kunnollisista amerikkalaisista:

"Chicagossa hallitsevat rosvot ja siellä teihin ei uskalleta koskea (...). Mutta täällä maaseudulla olosuhteet ovat terveemmät. Tarpeen vaatiessa otamme oikeudenkäytön omiin käsiimme ja hirtämme murhaajat ja ateistit. Meidän kouluissamme ei suvaita darwinismia ja muuta jumalankieltämistä eikä kerrota juttuja maan pallonmuotoisuudesta. Meillä on Raamattu ojennusnuoranamme ja nainen, joka kävelee käsikoukkua miehen kanssa, joutuu helposti kasvatuslaitokseen, puhumattakaan miehestä, joka viheltää sunnuntaina."

Ongelmia aiheuttaa se, että Kihoa luullaan gangsterien käyttämäksi palkkatappajaksi, Tuonelan-Thompsoniksi. Bugs Moran oli palkannut hänet rikollisiin puuhiin, mutta Kiho oli tehnyt ison jalokivikeikan tyhjäksi ja lähtenyt karkuun Isbel van Eindhovenin kanssa.
Isbel haluaa heidän saavuttuaan Los Angelesiin päästä näyttelijäksi Hollywoodiin. Kirjan lopussa on villi kohtaus, jossa Kiho päätyy orgioihin. Yksi osanottajista on itse Charles Chaplin:

"Naiset ovat minun elämäni tuho!" sanoi mr. Charlie Chaplin synkästi ja maistoi soodavesilasistaan. "Ei, ei, en halua juoda, älkää kaatako minulle samppanjaa, olen kyllästynyt kaikkeen. Minulla on vielä eilisillasta niin hitonmoinen krapula... (...) Katsokaa noita kirottuja vampyyreja! (...) He ovat juoppoja, kokainisteja, porttoja, ja kuitenkin he ovat tuhonneet minun elämänhaluni, työtarmoni, suuren tulevaisuuteni! Sanokaa, onko maailmassa koskaan ollut minua suurempaa taiteilijaa, sanokaa vilpittömästi. Miljoonat, ei, sadat miljoonat ihmiset olen saanut itkemään ja nauramaan. Ja kuitenkin tässä salissa istuu kaksi minun entistä rouvaani, jotka ovat tuhlanneet ja riistäneet omaisuuteni, raastaneet nimeni lokaan, levittäneet minusta mitä katalimpia parjauksia. Olen yrittänyt lyödä heitä ja myrkyttää heidät, mutta kun pääsee yhdestä eroon, on toinen jälleen esillä."

Chaplin myös pohtii omaa rooliaan mykkäelokuvan viimeisenä jäänteenä Hollywoodissa: "Ja mikä tulevaisuus minulla olisikaan äänielokuvan kehittämisessä (...). Ensin hylkäsin sen kokonaan, mutta muistattehan sen kohtaukset Kaupungin valoissa, jossa syön makaroonia. Ne ihmeelliset äänet, onko kukaan saanut aikaan niiden veroista?" Myöhemmin kertoja toteaa, että vaikka Chaplinin läsnäolo juhlissa on kunnia, mutta kukaan ei halua keskustella hänen kanssaan, "koska häntä pidettiin hieman tyhmänä".
Orgioitten kuvaus on rohkea ja osoittaa, että Waltari ja Pulla tunsivat 1930-luvun alun keskustelun Hollywoodin riettaasta maineesta (joka osaltaan johti Hollywoodin tiukkoihin sensuurisääntöihin). "Kiho silmäili aistejaan uskomatta naisia, jotka kokaiinihumalassa kieriskelivät lattialla repien vaatteita yltään ja pareja, jotka kaikkien nähden antautuivat mielettömiin hyväilyihin", kertoja toteaa, mutta jatkaa: "Hän ei mielestään ollut erikoisen ahdasmielinen, mutta tällaista menoa katsellessaan hänen koko luontonsa nousi kapinaan." Olisi kiinnostava tietää, onko lisäys Armas J. Pullan käsialaa vai kenties kustantajan pienoinen sensuuritoimenpide.
Älkää ampuko pianistia! on edeltäjiensä tavoin hauska ja viihdyttävä teos, mutta oikeastaan kolmikon huonoin. Eila Pennanen pitää sitä parempana kuin loppupuolellaan hajoavaa Punaista madonnaa, mutta kommunisminvastaisen teoksen tuomitseminen on voinut olla vuonna 1980 poliittisesti välttämätöntä. Älkää ampuko pianistia! ei ole kuitenkaan yhtä kriittinen amerikkalaista bisnesihannetta kohtaan kuin Keisarin tekohampaat eikä sen rakenteen väljyys palvele satiirisia tarkoitusperiä yhtä hyvin kuin Punaisessa madonnassa.

Salanimen takana

Kirjailijanimen takana olevat tekijät paljastuivat ilmeisesti aika nopeasti, varsinkin kun Pullaa pyydettiin kirjoittamaan Keisarin tekohampaista arvostelu Suomen Sotilas -lehteen, jonka avustajiin hän kuului. Myöhemmin, kun Pulla yksinään kirjoitti teoksen Lempeä korvanleikkaaja (1933), eräät arvostelijat luulivat edelleen, että Waltari oli ollut mukana sitä kirjoittamassa.
Teoksista Keisarin tekohampaat ja Älkää ampuko pianistia! ilmestyivät uusina laitoksina vuonna 1961, mutta Punainen madonna ei. Sitä onkin pidetty yhtenä harvinaisimmista Waltarin kirjoista. Nykylukija saattaisi luulla, että Keisarin tekohampaiden rasismia olisi siivottu uudessa painoksessa. Näin ei kuitenkaan ole tehty, mutta tällaisia lauseita tuskin enää päästettäisiin läpi: "Veneen laidalle ilmestyivät kaikki sen rodun tunnusmerkit, jolle Abrahamin aikoina annettiin lupaus meren hiekan lailla lisääntyä ja täyttää maa. Kihara, rasvainen tukka, kiiltävä juutalaisnaama, säikähtyneet ruskeat silmät ja nenä, joka mittasuhteistaan päättäen saattoi vainuta pienimmätkin ansiomahdollisuudet sadan kilometrin säteellä."

Carroll John Daly

Simo Sjöblomin dekkaribibliografian esipuheessa väitetään, että Carroll John Dalyn novelleja ei ole koskaan suomennettu - todistusaineisto päinvastaisen puolesta on mittava. Daly oli yksi tärkeimpiä pulp-kirjailijoita niin jenkeissä kuin Suomessakin: Seikkailujen Maailmassa käännettin toistakymmentä hänen novelliaan. Outoa ettei Sjöblom tiennyt tätä ja oikaissut (jonkun muun kirjoittamaa) esipuhetta.

Aina välillä esiintyy joku, jonka mielestä Daly on tärkeämpi kuin vain mainintana kirjallisuuden historiassa, mutta oma muistikuvani näistä novelleista - ja mainitusta romaanista - on että ne ovat hutiloiden tehtyjä ja sekavia. Olen lukenut jonkun Dalyn myös englanniksi ja yksi käännetty tarina löytyy myös kirjasta Kovaksi keitetyt (toim. Peter Haining, Book Studio 2000 tai jotain sinnepäin). Se on muistaakseni vanhempaa Dalya ja parempi. Tunnetuin Dalyn ihailijoista on ollut Mickey Spillane - tässä hänen kirjoittamansa fanikirje.

En ole alla olevassa osannut sanoa, että Dalyn myöhemmät romaanit ilmestyivät brittikustantajilta, mikä on usein - ei aina - merkki siitä, että tekstit eivät ole olleet kovin laadukkaita. Lisäksi olisi voinut mainita, että Dalyn kirjoja ei painettu uudestaan 1940-1950-lukujen pokkaribuumin aikana, mikä on outoa, koska Spillanen lukijoille olisi luullut Dalynkin kelvanneen, sen verran niissä pyssyt paukkuvat ja daamit kirkuvat. 1980- ja 1990-luvulla tuli joitain uusintajulkaisuja, kuten Mysterious Pressin kokoelma Satan Hall -tarinoita.

Carroll John Dalya (1889—1958) ei juuri pidetä kummoisena kirjailijana, mutta hänellä on lajityypin historiassa taattu paikka: hänen sanotaan keksineen koko kovaksikeitetyn rikoskirjallisuuden vuonna 1922 julkaisemallaan novellilla ”The False Burton Combs”. Siinä päähenkilö ei tosin vielä ole yksityisetsivä, vaan lähinnä seikkailija, joka ajautuu selvittämään rikoksia. Yksityisetsiväksi Dalyn sankari vaihtui kuitenkin jo seuraavana vuonna eli 1923. Sankariksi tuli Race Williams, joka on Dalyn luomuksista tunnetuin; muita Dalyn sarjasankareita ovat mm. Satan Hall ja Vee Brown.
Daly oli Mickey Spillanen suosikkikirjailija, minkä kyllä arvaa siitä, että Dalyn sankarit, olkootkin toisinaan poliiseja, ottavat kovin helposti oikeuden omiin käsiinsä. Väkivallan kuvauksia on paljon ja niissä on vaivoin peiteltyä sadismia — esimerkiksi sidottuja naisia esiintyy paljon. Race Williams on aina valmis väkivaltaan ja nukkuu ase tyynyn alla. Williamsilla ei ole myöskään minkäänlaisia omantunnonongelmia aseen ja nyrkkien käytöstä, vaan hänen mielestään ”jauhelihaa ei voi tehdä jauhamatta ensin vähän lihaa”.
Juonenrakentajana Daly on usein heikko, ja sanotaan, että kustantajat julkaisivat Dalyn novelleja hiukan pitkin hampain. Useat Dalyn novelleista ovatkin yllättävän vaikeita seurata — voi sanoa, että Daly toteutti erinomaisesti Chandlerin maksiimia siitä, että hankalan kohdan tullen kannattaa laittaa mies tulemaan ovesta ase kädessä. Lopulta kustantajat olivat kuitenkin tyytyväisiä, koska Daly ja varsinkin Race Williams -tarinat myivät hyvin. Daly ei ollut itse täysin tietoinen omasta roolistaan kirjallisuudenlajin luojana. Sittemmin Dalyn merkitys kirjailijana väheni ja hänen tärkeimmäksi tuotannokseen jäikin 1920—30-luvun novellituotanto. Siinä on riittävästi tuoreutta ja elävyyttä, jotta sitä voi lukea vielä tänäkin päivänä.
Suomeksi Race Williams esiintyy mm. novellissa ”Ruumis & Kumpp.” (1936). Novelli paljastaa sen, että varhaisimmat yksityisetsivät eroavat myöhemmistä, kuuluisammista kollegoistaan eritoten siinä, että heitä ei palkata hommiin, vaan he joutuvat niihin. Tämä lähentää Race Williamsia ja muita ajan yksityisetsiviä supersankareihin, joiden seikkailut lähtevät usein liikkeelle siitä, että jotkut superrikolliset yrittävät päästä heistä eroon. ”Ruumis & Kumpp.” -tarinassa ”hempeämielinen Jim” yrittää tappaa Williamsin, joka on aikoinaan tappanut Jimin rikostoverit. Williams pääsee lopulta ampumaan kaikki rikolliset kaksi revolveria käsissään.
Novellissa ”Verinen monogrammi” Williams pistää kovalla kädellä rikollisen johtaman hotellin järjestykseen. Hänen asiakkaansa kuolee sadististen murhaajien kynsissä, mutta Williams kostaa. ”Kuolema korjaa satoa” -novellissa Williams selvittää mutkikkaan kiristysvyyhden — lukijan mielestä liian mutkikkaan.
Dalyn sekavuus on pahimmillaan tarinassa ”Yksi ruumis lisää” (1938?), jonka alussa Williamsin toimistoon kävelee mies, iskee Williamsin apurin tainnoksiin ja pakottaa Williamsin allekirjoittamaan paperin, jossa tämä tunnustaa osallisuutensa huumekauppaan. Dalylla oli selvästi halu jatkaa Williamsin seikkailuja novellista toiseen, niinpä tämäkin viittaa sellaiseen novelliin, jota ei ole suomennettu. Daly sekoilee Liekki-nimisen naisen kanssa ja tämä taas kisailee Armin Loringin kanssa; Loring taas on koko kaupungin vaarallisin mies. Tarina päätyy Williamsin ja Loringin kaksintaisteluun Liekistä. Miten tähän päädytään, on joko osoitus Dalyn taidoista tai niiden puutteesta.
Toinen Dalyn sankari Vee Brown seikkailee mm. novellissa ”Punaista dynamiittia” (1936), jossa häntä yritetään saada ansaan: rikolliset tappavat satunnaisesti ihmisiä ja jättävät murhapaikalle lapun, jossa vaaditaan Brownin lähtöä kaupungista. Brown tietysti ratkaisee jutun ja tappaa kaikki rikolliset. Brownin asennetta kuvaa hyvin hänen ajatelmansa novellin loppupuolelta: ”Mies ammuttuna edestä päin ei koskaan voi kaatua eteenpäin kasvoilleen... erittäinkin kun hänellä ei ole kasvoja ollenkaan.” Minäkertojana (ja jonkinlaisena Watsonina) toimiva Condon kysyy jossain vaiheessa, nauttiiko Brown murhaamisesta ja tämä vastaa: ”Joskus minä nautin murhasta.”
Dalyn kerronta on parhaimmillaan juuri väkivaltaisissa kohtauksissa ja siinä on paikoin hykerryttävää groteskiutta, varsinkin viimeksi mainitun novellin alussa, jossa kuolemansyyntutkija juttelee muun muassa päivän politiikkaa: ”[Lääkäri] keskeytti hetkeksi puheensa, osoitti vuoteen alle ja sanoi sitten kärsimättömästi: — Ehkä joku antaa minulle pään vuoteen alta.” Brown elää supersankareiden lailla kaksoiselämää — hän säveltää salanimellä suosittuja iskelmiä.
Vaatimattomampaa Dalyn novellituotantoa edustaa ”Keltainen päiväkirja”, jossa Race Williams taistelee kreivi Jehdoa vastaan. Jehdo on tyypillinen itämainen suurrikollinen, joka kiduttaa mielellään Dalyn rakastettua ja työtoveria Florence Drummondia.
Dalyn ainoa romaanisuomennos Rikosten herra (1936) on omituinen valinta Kanervan kustannusliikkeeltä, koska se on suoraa jatkoa romaanille, jota ei ole suomennettu. Päähenkilöt ovat poliisitarkastaja Val Kildare ja toimittaja Jerry Hazard. Otsikon ”rikosten herra” on kiinalainen Wu Fang, joka käyttää kammottavien suunnitelmiensa toteuttamisessa mm. hindu Kumaria ja nauttii katsellessaan ruoskintaa. Wu Fang, Kildare ja Hazard ovat Robert J. Hoganin luomuksia; Hoganin Wu Fang -tarinoita on suomennettu ainakin yksi. Rikosten herra julkaistiin ensiksi Kanervan julkaisemassa Isku-lehdessä jatkokertomuksena numeroissa 23—32 vuonna 1936. Dalyn romaani on monessa suhteessa samanlainen kuin hänen novellinsa: meno on kovaa, väkivalta suorasukaista, rasismia on runsain mitoin. Juonellisesti romaani on paljon selkeämpi kuin Dalyn novellit ja siksi paljon helpompi seurata. Rikosten herra todistaa, että alkuperäinen kovaksikeitetty dekkari ei useinkaan ole kovin realistista. Kiinalaisten suurrikollisten käyttäminen ei ollut mitenkään harvinaista 1920—1940-luvuilla.

Rikosromaani:
Rikosten herra. Kanervan seikkailuromaaneja 1. Kanervan kustannusliike: Lahti 1944. Myös nimellä Wu Fang — rikosten herra, Isku 23—32/1936. Alun perin Emperor of Evil. Hutchinson 1936.

Rikosnovellit:
Keltainen päiväkirja, Seikkailujen Maailma 4/1938. Julkaistu ilman tekijän nimeä. (Race Williams)
Kenen tahansa, Seikkailujen Maailma 9/1949. (Race Williams; jatkoa novellille Kuoleman kirja)
Kuolema korjaa satoa, Seikkailujen Maailma 2/1955. (Race Williams)
Kuoleman kirja, Seikkailujen Maailma 6/1949. Alun perin mahdollisesti Murder Book, Black Mask, syyskuu 1934. (Race Williams)
Kuolleet eivät tapa, Seikkailujen Maailma 3/1943. Julkaistu ilman tekijän nimeä. Alun perin mahdollisesti Dead Men Don’t Kill, Dime Detective, lokakuu 1937. (Race Williams)
Miljoonan dollarin ruumis, Seikkailujen Maailma 4—5/1949. Alun perin The $ 1.000.000 Corpse, Dime Detective, joulukuu 1937. (Race Williams)
Punaista dynamiittia. Isku 1—6/1937. Alun perin Red Dynamite, Dime Detective, kesäkuu 1936.
Ruumis & Kumpp. Isku 40—45/1937. Alun perin Corpse & Company, Dime Detective, helmikuu 1936. (Race Williams)
Verinen monogrammi. Seikkailujen Maailma 2/1937. (Race Williams)
Yksi ruumis lisää. Seikkailujen Maailma 7/1938. Alun perin mahdollisesti A Corpse for a Corpse, Dime Detective, kesäkuu 1938. (Race Williams)

Tieteisnovelli:
Ajan ulkopuolella, Lukemista Kaikille 3/1958. Alun perin Outside of Time, Weird Tales, tammikuu 1950.

Ray Cummings

Vähän liikaa painotan tässä Cummingsin rikos- ja eroottista kirjallisuutta, kyllä hän oli ennen kaikkea scifi-kirjailija. Tässä linkki Ray Cummingsin Gutenbergissa saatavilla oleviin teksteihin. Jess Nevinsin luonnehdinta (pitää skrollata aika pitkään alas) setä Tubbysta ei vastaa ollenkaan sitä, millaisia suomennetut tarinat ovat, mutta oletan, että Cummingsilla on ollut monia samannimisiä hahmoja. Vaikka on kai täysin mahdollista, että jutut eivät ole Cummingsin kirjoittamia - listasta voisi päätellä (en muista enää), että yhtäkään setä Tubby -juttua ei suomeksi ole julkaistu Ray Cummingsin nimellä ja olen päätellyt kirjailijuuden vain sen perusteella, että Cummingsilla on tämän niminen hahmo! Ellen joskus lue kaikkia 1930-luvulla ilmestyneitä amerikkalaisia pulp-lehtiä, asia ei välttämättä ratkea...

Tekstin lopussa mainitut kauhunovellit lienevät peräisin Dime Mysteryn kaltaisista shudder pulpeista, ja haluaisinkin hiukan tarkastella niitä uudestaan. Yeah, right!

Cummingsin rikosnovelleja on aika vastikään julkaistu kokoelmana.

Ray Cummings tunnetaan paremmin tieteiskirjallisuudestaan, mutta hän kirjoitti myös rikosnovelleja pulp-lehtiin 1930-luvulla. Näissä puuhissa hän erikoistui ns. ”tuhmiin” (spicy) juttuihin, jotka olivat niin puhdasta pornografiaa kuin noina aikoina vain pystyttiin tekemään. Novelleissa oli myös rikosainesta, mutta se oli oikeastaan olemassa vain sen takia, että naisia pystyttiin tarinan avulla pahoinpitelemään, riisumaan, uhkailemaan, suutelemaan ja raiskaamaan.
Cummings kirjoitti näitä ”tuhmia” novelleja mm. Dan Turner — Hollywood Detectiveen, joka pääasiallisesti sisälsi järjettömiä tarinoita Robert Leslie Bellemin yksityisetsivästä. Kuuluisimmat alan lehdet olivat Spicy Detective ja Spicy Mystery Stories. Myös Uncanny Tales on syytä mainita, koska se vei lajityypin pisimmälle ja kokeili sensuurin ja sietokyvyn rajoja. Tähän lehteen Cummings kirjoitti nimellä Gabriel Wilson vaimonsa Gabriellen kanssa — mikä sinänsä on mielenkiintoinen anekdootti naishistoriassa. Hiukan arvokkaampaakin tavaraa Cummings kirjoitti, mm. Black Maskiin tarinoita sankarinaan Timothy McGuirk. Nämä tarinat ilmestyivät jo 1920-luvulla.
Cummings tunnetaan nykyään lähinnä science fiction -kirjailijana. Hänen tunnetuin alan teoksensa on romaani Girl of the Atom (1922; alun perin 1919 nimellä "Girl in the Golden Atom"; ks. pitkä essee). Cummingsilta on kuitenkin tältäkin alalta suomennettu vain novelleja. ”Atomin uumenissa” on naiivi ja vauhdikas scifi-novelli tiedemiehestä, jonka työtoveri aikoo räjäyttää New Yorkin atomipommilla. Tiedemies päättää pysäyttää miehen ja lähtee hyökkäykseen Tubby-nimisen miehen kanssa aseinaan itse keksityt pienennys- ja suurennusaineet. Miehet päätyvät lopulta atomin sisään ja näkevät suunnattomia erämaita eri atomien välillä. Lopulta pommi kuitenkin räjähtää, mutta tiedemiehen keksinnön ansiosta sen radioaktiivisuus on kuitenkin hyväätekevää: kasvit kasvavat suuremmiksi ja sadot ovat kymmenkertaisia! Tämän jälkeen onkin vain hyvä, että homma paljastuu yksinkertaisen Tubbyn uneksi. Atomimaailman kuvauksessa on primitiivistä viehätystä.
Cummingsin ”tuhmia” novelleja ei ole suomennettu. Sen sijaan hänen sarjasankarinsa Uncle Tubbyn juttuja suomennettiin Seikkailujen Maailmassa ja Iskussa setä Tubbyn nimellä. Tubbyn seikkailut ovat lyhyitä arvoitusnovelleja eivätkä sellaisinakaan kovin kiinnostavia; henkilönä Tubby muistuttaa hiukan Chestertonin Isä Brownia. Isku-lehdessä julkaistiin monta setä Tubby -novellia ilman tekijän nimeä.
”Kuristusmania” käy lähellä kauhutarinaa, mutta jää melko laimeaksi sukukirouksen — suvun naiset tekevät sanoinkuvaamattomia kauheuksia täysikuulla lotuskukan tuoksuessa voimakkaasti — paljastuessa tavanomaiseksi rikokseksi. Yllättävää väkivaltaa novellissa on: miehen kaula on leikattu poikki ja sitä on pureksittu. ”Kuoleman nauru” on samantyyppinen tarina, jossa on sama vika: Cummings ei tee painajaisen keskelle joutuvista ihmisistä riittävän kiinnostavia.
Lyhyt ”Turmion hetki” kertoo miehestä, jonka muisti pettää ratkaisevana päivänä: hänen on tarkoitus kostaa häntä huijanneelle miehelle ensiksi tappamalla ja sitten räjäyttämällä hänet palasiksi. Hiukan pidemmässä ”Pataässässä” mies tappaa toisen, jottei hänen suorittamansa murha tulisi julkisuuteen. Cummingsin lyhyet jutut ovat liian lyhyitä ollakseen kiinnostavia.

Novellit:
Kuoleman nauru, Isku 45/1936.
Kuoleman vesikello, Seikkailujen Maailma 2/1939. Julkaistu ilman kirjoittajan nimeä. (Setä Tubby)
Kuolleen miehen kengät, Seikkailujen Maailma 2/1937.
Kuristusmania, Seikkailujen Maailma 7/1939.
Murhamiehen varjo, Isku 8/1937. Julkaistu ilman kirjoittajan nimeä. (Setä Tubby)
Myrkkyneulan arvoitus, Isku 51/1937. Julkaistu ilman kirjoittajan nimeä. (Setä Tubby)
Myrkkyspesialisti, Isku 28/1937. Julkaistu ilman kirjoittajan nimeä. (Setä Tubby)
Pataässä, Seikkailujen Maailma
Turmion hetki, Seikkailujen Maailma 3/1938.

Tieteisnovellit:
Atomin uumenissa, Seikkailujen Maailma 3/1954.
Rangaistus, Seura 21/1935.

James Cross

Tämä oli taannoin mukava yllätys. Bongasin jatkokertomuksen käydessäni lehtiä läpi yliopiston kirjastossa ja sitten alkuperäinen kirja osui käteen muistaaakseni Kvariaatin hyllystä. Se on todella hyvä kirja, aivan ansiottomasti unohdettu. Cross julkaisi joitain scifi-novellejakin, käsittääkseni Harlan Ellisonin antologiassa Dangerous Visions.

James Cross (oik. Hugh Parry 1916—?) julkaisi neljä romaania 1950—60-luvulla sekä novelleja ainakin Ellery Queen’s Mystery Magazinessa. Häneltä on suomennettu pitkä jatkonovelli "Pahan juuret", joka on alun perin romaani Root of Evil (1957).
Root of Evil todistaa, että amerikkalainen rikoskirjallisuus on täynnä hyviä kirjoja, joita kukaan ei tunne. Kirja on viihdyttävä ja iskevästi kirjoitettu kertomus veljeksistä, jotka löytävät toisen mailta 8 000 maahan 1800-luvun puolessa välissä kaivettua kultakolikkoa. Miehet luulevat tulevansa rikkaiksi, mutta tajuavat pian, että valtio, verottaja ja muut tahot vievät heiltä suuren osan rahoista. Suunnitelma rahojen pimittämiseksi on huima, mutta ongelmia tuovat niin paikalliset rikolliset, entiset vaimot kuin ahneet sotilaatkin. Mies-lehden lyhennetty suomennos ei välitä Crossin kirjan pirullisuutta tarpeeksi hyvin.

Jatkokertomus:
Pahan juuret, Mies 6—12/1959. Alun perin Root of Evil. Messner 1957.

Mika Waltarin lehtirunoja

Kirjoitin Unohdettu Waltari -kirjaani (ilmestyy syksyllä) varten listan niistä Waltarin lehti- ja tilapäärunoista, joita ei ole sittemmin julkaistu uudestaan eikä kirjojen välissä. (Poikkeuksena kaksi viimeistä lastenrunoa.)

Sinulle, Juttutupa 32/1925
Ikuinen rakkaus (salanimellä Nequiquam), Nuori Voima 1925, s. 344
Kevät on tullut, Nuori Voima, 1925, s. 310
Kuoleva merimies, Merimiehen Ystävä, 1925, s. 127
Merimiehen jouluilta, Joulu ulapoilla ja kotona, 1925, s. 1
Runo runoista (salanimellä Nequiquam), Nuori Voima, 1925, s. 345
Syksyn viesti (salanimellä Nequiquam), Nuori Voima, 1925, s. 816
Kevätlaulu, Omaisemme vierailla mailla, 1926, s. 9
Pieni kirkko, Pikkukirkon Joulu, 1926, s. 7
Satu kerjurista ja prinsessasta, Nuori Voima, 1926, s. 333
Satu miehestä, Merimiehen Ystävä, 1926, s. 53-54
Sfinksi, Ihminen, 1926, s. 214
Hautausmaalla I-II (salanimellä Untamo Raakki), Työläisnuoriso 7.9.1927
Hukkuva merimies, Omaisemme vierailla mailla, 1927, s. 18
Jouluaattona, Ylioppilaslehti, 1927, s. 473
Jäljet hiekassa, Tulenkantajat IV, 1927, s. 55
Kadotettu paratiisi, Jouluilta, 1927, s. 12
Kesä, Kansan Kuvalehti, 25/1927, s. 7
Kirkonkello, Nuori Voima, 1927, s. 236
Kohtalo, Nuori Voima, 1927, s. 16
Kummituslaiva (salanimellä Kristian Korppi), Työläisnuoriso 29.6.1927
Kuolema, Tulenkantajat IV, 1927, s. 56
Luostarikammio, Pikkukirkon Joulu, 1927, s. 32
Merimiehen laulu, Merimiehen Ystävä, 1927, s. 52
Neitsyt Maarian kuva, Tyttöjen oma kirja IV, 1927
Pitkä perjantai, Ylioppilaslehti, 1927, s. 217
Polttava katu, Nuori Voima, 1927, s. 584
Pyhä Maaria Äiti, Kuluttajain Lehti, 9.6.1927
Ruumissaatto (salanimellä Untamo Raakki), Työläisnuoriso 27.7.1927
Sininen tähti, Kuluttajain Lehti, 30.5.1927
"1927". Teräsköydet. Karannut veturi, Ylioppilaslehti 1927, s. 345
Aivojen filmi. Se, minkä me kaikki näimme, - mitä minä näin - kesä, - pikajuna - ja pilettivihko, Seura 10/1928
Auto, Kansan Kuvalehti 7/1928
Ballaadi kuuhulluista merimiehistä, Nuori Voima, 1928, s. 684-685
Ballaadi lipuista ja katkerista miehistä, Joulu-Lotta 1928, s. 11
Enkeliballaadi, Tulenkantajat, näytenumero 1928
Joulu, Seura, joulunumero 1928
Kuolevan lohdutus, Koti, 1928, s. 114
Kuolleet kaupungit, Aitta, 4/1928
Pääsiäisihme, Kansan Kuvalehti 14/1928
Sadun maailma, Pääskynen 1928, s. 170
Pääsiäinen, Ylioppilaslehti, 1929, s. 181
Syyskuu, Nuori Voima, 1929, s. 299
U.S.A., Aitta, 12/1929
Hamina, lauantai, RUK, Nuori Suomi 1930, s. 118-120
Laulu pihalta (joka oli tuskallinen ja ihana ja syyttävä, ja jota en uskaltanut kirjoittaa), Vapaussodan Invaliidi, 1930, s. 89
Runo isänmaalle, Forssan Lehti, 5.12.1930
Aurinkolaulu, Ylioppilaslehti, 1932, s. 185
Hirveä päivä, Suomen Kuvalehti 1936, s. 1934-1935 (sisältyy myös teokseen Iloiten illat kuluvi, toim. Terttu Pajunen-Kivekäs, 1952)
Pikkujouluna kerromme sadun urhoollisesta Pörristä, Suomen Kuvalehti, 1936, s. 1766-1767 (sisältyy myös teokseen Iloiten illat kuluvi)