torstaina, kesäkuuta 26, 2008

Francois-Rene de Chateaubriand

Juttu, jonka kirjoitin kaksi vuotta sitten ilmestyneistä kirjoista Ruudinsavun tulevaan numeroon (vasta 1/2008!) - eikö puhuta paljon siitä, että kirjojen elinkaari on liian lyhyt? Tämä on ainoa tapa pitää niitä elossa, kirjoittaa niistä vielä kauan senkin jälkeen kun ne ovat lakanneet olemasta uutisia. No, oli miten oli, Ruudinsavulla on niin pieni levikki, että ajattelin käyttää jutun vielä näin. Editoin tätä taitossa vielä, joten tämä ei ole lehteen päätyvä versio.

Amerikka parantaa haavat

Francois-René de Chateaubriand: René. Suom. Antti Nylen. Faros 2006. Francois-René de Chateaubriand: Muistoja haudan takaa. Kirjat I-VIII (Mémoires de outre-tombe). Suom. Hanna Putsela, Paula Lohi ja työryhmä. Faros 2006.

Muutama vuosi sitten turkulaiselta kulttuurikustantamolta Farokselta ilmestyi suomennoksena kirja, jota voi ansaitusti nimittää "ensimmäiseksi länkkäriksi" - tai ainakin lännenromaaniksi (ks. Ruudinsavu 4/2004). Francois-René de Chateaubriandin Atala (1802) sijoittui Pohjois-Amerikkaan ja kertoi intiaaniaiheisen tarinan, tosin romanttisella ja melankolisella tyylillä, jota ei lännenaiheisiin enää kovin helposti yhdistä. Melkein koko 1800-luvun ja vielä 1900-luvun alun intiaanikertomuksissa Pohjois-Amerikan alkuperäisasukkaisiin tosin suhtauduttiin romanttisina jaloina villeinä. Kreivi de Chateaubriandin kertomus lienee ollut vaikutusvaltainen myös tässä suhteessa - hänen kertomuksissaan Amerikka, vielä villi ja vapaa, on paikka, jossa parantumattomasti sairas eurooppalainen voi parantua.
Vuonna 2006 Farokselta ilmestyi käännöksinä vielä kaksi kreivin kertomusta lisää. René (1802) on Atalan rinnakkaiskertomus, joka kertoo siitä, miksi ja miten nuori mies René päätyy Pohjois-Amerikkaan ja kuulee Atalan tarinan. Muistoja haudan takaa taas sisältää ensimmäiset kahdeksan kirjaa de Chateaubriandin kuuluisista muistelmista, joita ei aiemmin ole käännetty - teos sisältää noin kahdeksankymmenen sivun kertomuksen de Chateaubriandin matkasta Amerikkaan.
René on pienenä kovakantisena kirjanakin lyhyt tarina, vain noin 60 sivua. Kun Atalassa René kuuntelee Atala-nimisen natchez-intiaanin traagista rakkauskertomusta, niin Renéssä tämä kertoo oman tarinansa Atalalle. René on 1800-luvun alun eurooppalaisen romantiikan perushahmoja, kaikkialla sivullinen ja mihinkään tyytymätön, levoton vaeltaja, jonka päällimmäisiä ajatuksia on kaiken turhuus ja itsemurha. Hän kertoo vaeltelustaan Euroopassa ja tunnustaa lopulta löytäneensä rauhan juuri Pohjois-Amerikasta - ja hänestä on tullut juuri sellainen ihminen kuin mitä rajaseututeorian kehittäjä Frederick Jackson Turner liki sata vuotta myöhemmin kuvaili: "Joskus hän vietti erämaissa yksin kokonaisia päiviä ja oli kuin villi itsekin." Renén myöhempi sukulainen on myös Henry David Thoreau, joka vietti kaksi vuotta Walden-järven rannalla asuen.
De Chateaubriand tarkoitti kertomuksensa itsemurhan vastaiseksi pamfletiksi (jos tällaista poliittisesti värittynyttä sanaa voi käyttää tässä yhteydessä) ja teksti ilmestyi alun perin laajassa teoksessa Le Génie du christianisme eli "Kristinuskon henki". Poliittisesti ja filosofisesti konservatiivisen de Chateaubriandin mukaan romantiikka oli vaarallinen ajatussuuntaus, joka - saksalaisen Goethen Wertherin tapaan - innoitti nuoria itsemurhiin. Kreivin tarkoitus ei kuitenkaan toteutunut ja Renéstä tuli muotikirja, jonka esikuvan mukaisesti nuoret ympäri Euroopan masentuivat ja jäivät vaeltelemaan metsiin.
Muistoja haudan takaa -teoksessa de Chateaubriand kertoo omasta vaeltelustaan ja masennuksistaan sekä poliittisesta maanpakolaisuudestaan Ranskan vallankumouksen jälkimainingeissa. De Chateaubriand kannatti aluksi Jean-Jacques Rousseaun valistusfilosofiaa, joka painotti jokaisen ihmisen henkilökohtaista vapautta, mutta pyörsi mielensä nähtyään, mihin Ranskan vallankumous johti. Rauha löytyy René-teoksen tapaan Amerikasta, jossa ihmisen vapaus vielä toteutuu eikä ikävä ja ruma teollistuminen ole vielä pilannut maisemia.
De Chateaubriandin matka tapahtui vuonna 1791, eikä hän luonnollisestikaan käy varsinaisessa "Villissä Lännessä", vaan hänen matkansa Pohjois-Amerikassa rajoittuu Ohio-joelle - hän puhuu itse "Philadelphian autiomaasta". 1700-luvun lopussa monikaan ei ollut vielä pidemmällä käynyt, vaikka kreiviä innoittikin alun perin mahdollisuus löytää niin sanottu koillisreitti: "Niinpä tahdoin kävellä länteen, Kalifornian lahden yläpuolelle siten, että reittini leikkauspiste olisi Kalifornian merenlahden pohjoispuolella sijaitseva lounaisrannikko, josta jatkaisin eteenpäin mannerviivan linjaa seuraten samalla, kun meri oli edelleen näköetäisyydellä." De Chateaubriand halusi löytää Beringin salmen ja tulla takaisin "Yhdysvaltoihin Hudsonin lahden, Labradorin ja Kanadan kautta".
De Chateaubriand muistuttaa optimismissaan ja varojen ja taitojen puutteessaan Jon Krakauerin hienon reportaasiromaanin Erämaan armoilla päähenkilöä, joka vaeltaa Alaskassa ja kuolee lopulta kylmään ja nälkään. Kreivillä on onneksi riittävästi älyä lopettaa tutkimusmatkansa kesken. Hän palaa Eurooppaan ja ilahtuu ikihyviksi nähdessään vanhan mantereen rannan.
Muistoja haudan takaa on mielenkiintoista luettavaa kenelle tahansa Pohjois-Amerikan historiaa harrastavalle. Kreivi pohtii paljon Yhdysvaltojen tulevaisuutta ja suomii amerikkalaisten materialistisuutta, ja hän tuntuu ennustaneen nykyisen kapitalistisen yhteiskunnan: "Rikkaudelle perustuva aristokratia on valmis ilmestymään. Se rakastaa kunniamerkkejä ja suhtautuu intohimoisesti titteleihin."
Samalla hän kuitenkin ihailee Suurten Isien - esimerkiksi George Washingtonin, jonka hän myös tapaa - antiikin ihanteita muistuttavaa idealismia.
Kiinnostavassa kohdassa de Chateaubriand pohtii myös amerikkalaisten kirjallisuutta. Hän mainitsee suomentamattoman Charles Brockden Brownin, kauhuromanttisen Wieland-romaanin kirjoittajan, ja toteaa, että amerikkalaisten kirjailijoiden, kuten James Fenimore Cooperin ja Washington Irvingin, on paettava Eurooppaan löytääkseen kustantajia ja lukijoita. Kuten De Chateaubriand itse sanoo. "Uudella mantereella ei ole klassista kirjallisuutta, ei romanttista kirjallisuutta eikä intiaanikirjallisuutta. Klassiseen amerikkalaisilla ei ole malleja, romanttiseen heillä ei ole keskiaikaa, ja mitä intiaanikirjallisuuteen tulee, amerikkalaiset halveksivat villejä ja kammoavat metsiä kuin ne olisivat heille osoitettu vankila."
Ehkä Villi Länsi lakattuaan oli amerikkalaisten oma keskiaika, johon romantiikkaan taipuvat kirjailijat pystyivät katsomaan samalla tavalla kuin esimerkiksi lordi Tennyson katsoi keskiaikaa Englannissa. Wyatt Earp on amerikkalaisten kuningas Arthur.

keskiviikkona, kesäkuuta 18, 2008

George Harmon Coxe

Jenkeissä melko unohdettu, mutta monien arvostama. En oikein saanut selvää kirjailijan todellisesta laadusta näiden suomennosnäytteiden perusteella. Luin jonkin romaanin englanniksi, mutta se ei minua valitettavasti vakuuttanut. Ehkä joskus vielä... Flashgun Casey -tarinoita koottiin vuosi pari sitten omaksi kokoelmakseen, jonka pulp- ja hardboiled-fandom otti riemuiten vastaan.

George Harmon Coxe (1901—1984) aloitti kirjailijanuransa pulp-lehdissä vuonna 1922. Viimeisen novellinsa hän julkaisi vuonna 1970. Coxen ensimmäinen romaani oli Murder with Pictures, joka ilmestyi 1935. Se esitteli Coxen ensimmäisen vakiohahmon, Kent Murdockin. Coxen toinen, kuuluisampi vakiohahmo oli Jack ”Flash” Casey, joka esiintyi Black Maskissa 1930-luvulla. Kummatkin hahmot ovat valokuvaajia. Coxe oli itse toiminut toimittajana ja sanoi kirjoittavansa siitä maailmasta, jonka tunsi.
Coxen myöhemmille romaaneille, joita hän kirjoitti kaikkiaan nelisenkymmentä 1970-luvulle asti ulottuvana ajanjaksona, on sanottu olevan tyypillistä se, ettei niissä ole paljonkaan ulkoista toimintaa. Niissä ihmiset joutuvat itse punomiinsa ansoihin, ja vaikka Coxea ei yleensä pidetä psykologisena rikoskirjailijana, niin hänen kirjoissaan on selkeä psykologinen ote, joka muistuttaa jossain määrin 1940-luvun film noir -elokuvia.
Coxelta on suomennettu vain lehtitarinoita. Flash Casey esiintyy jatkokertomuksena suomennetussa tarinassa ”Hänen viimeinen juttunsa”. Siinä Casey sotkeutuu varastetun keksinnön tapaukseen, johon liittyy myös pari murhaa. ”Etsivä joutuu satimeen” (1934?) on lyhyt tarina, jossa poliisi ratkaisee murhan ja kidnappauksen seuraamalla liköörikaramellien tuoksua. ”Pääseekö kyytiin?” on lämminhenkinen ja hiukan sentimentaalinen tarina miehestä, joka nuorikkoineen ajaa rekkaa keskellä yötä kohti Bostonia — tyttö on menossa setänsä luokse kuljetusfirman luvalla — ja ottaa sääntöjen vastaisesti kyytiinsä liftaajan. Tämä paljastuu karanneeksi murhaajaksi. Lopetus tulee liian aikaisin ja antaa olettaa, että suomennosta on lyhennetty.
Joitain Coxen tarinoita on filmattu. Esikoisromaani tehtiin samannimiseksi elokuvaksi Murder with Pictures jo tuoreeltaan 1936 Charles Bartonin ohjaamana. Flash Casey esiintyi kahdessa elokuvassa, ensiksi vuonna 1936 elokuvassa Women Are Trouble (ohjaus Errol Taggart) ja vuonna 1938 elokuvassa Here’s Flash Casey (ohjaus Lynn Shores). Edellä mainitut ovat todellisia B-elokuvia; jälkimmäisen pituus on 58 minuuttia. Sittemmin Coxe käsikirjoittikin pari elokuvaa. Suomessa on nähty George Fitzmauricen Arsene Lupin — gentlemannivaras (1938) ja Richard Whorfin Salainen silmä (1945), johon Coxe teki sekä alkuperäistarinan että käsikirjoituksen. Flashgun Casey pääsi radioon vuonna 1946 ja televisioon 1951, jolloin häntä esittivät ensiksi Richard Carlyle ja sitten Darren McGavin. Sarja lopetettiin kuitenkin jo seuraavana vuonna, mutta radiosarja jatkui aina vuoteen 1956 saakka.

Jatkokertomukset:
Hänen viimeinen juttunsa, Apu 23/1953—4/1954.
Novellit:
Etsivä joutuu satimeen, Apu 44/1950. Alun perin ilmeisesti Licorice Drops. Complete Stories, huhtikuu 1934.
Pääseekö kyytiin? Seura 30/1953.

tiistaina, kesäkuuta 03, 2008

William R. Cox

William R. Cox oli yksi amerikkalaisen pulp- ja pokkariteollisuuden keskeisiä kirjoittajia - on todella harmi, ettei häneltä ole käännetty rikosromaaneja. Kirjoitin hänestä myös Kuudestilaukeaviin, postitan sen hakusanan myöhemmin, koska käsittelen siinä laajemmin - ja paljon, paljon myönteisemmin - Coxin käännettyä lännenromaania.

Olen hiukan muokannut novellilistausta ja ryhmitellyt novellit uudestaan.

William R. Cox (1901—1989) oli tyypillinen maanisen monipuolinen pulp-senttari, joka kirjoitti melkein mistä tahansa. Ennen rikoskirjailijauraansa, joka käsitti novelleja eri lehdissä vuodesta 1937 alkaen sekä lukemattoman määrän rikos- ja lännenromaaneja, Cox kirjoitti urheilusta. Coxin novelleja Tom Kincaidista Dime Mystery -lehdessä vuosina 1941—45 pidetään hyvinä; Kincaidista kertoi myös kolme romaania, jotka ilmestyivät 1958—62. Muita lehtiä, joihin Cox kirjoitti, olivat mm. Ace G-Man Stories, Justice ja 10-Story Detective. Cox kirjoitti vain kahdeksan rikosromaania, jotka ovat kaikki kioskikirjoja.
Coxin lännenkirjatuotanto on laaja ja sekin sisältää lähinnä kioskikirjoja, mutta myös pari kovakantista teosta. William Ardin 1950-luvulla kehittämää Buchanan-hahmoa Cox kirjoitti vielä vuosina 1970—1986 nimellä Jonas Ward. Nuorisorikollisuuskuvausten ollessa muodissa 1950-luvulla myös Cox väsäsi yhden alan kirjan, Hell to Pay. Hän kirjoitti myös myyttisen Villin lännen pelurin Luke Shortin elämäkerran.
Cox oli Buster Keatonin henkilökohtainen ystävä koomikon viimeisinä elinvuosina. Coxista on ollut suurta iloa elämäkertureille, sillä hän nauhoitti Keatonin kanssa käymiään pitkiä keskusteluja.
Detective Tales -lehteen Cox kirjoitti vuosina 1945—48 yksityisetsivä Dumb Dan Troutista kertovia novelleja. Näistä on pari suomennettu. ”Tyhmä Dan tutustuu alamaailmaan” on erinomainen vauhtinovelli, jossa Dan Trout joutuu roistojen järjestämään kieputukseen. Vaikka gangstereita ja rikollisjengejä ei novellissa mainitun J. Edgar Hooverin mukaan enää olekaan, Trout joutuu nimenomaan kahden keskenään taistelevan jengin väliin. Ruumiita tulee ja Troutia joutuu epäillyksi. Yhtä hyvä ei ole toinen Trout-tarina, ”Miljoonamurha”, vaikka vauhtia siinäkin on. Omituinen miljonääri tukehtuu sänkyynsä ja Trout epäilee, ettei asia ole aivan yksinkertainen. Murhatapa on originelli.
Coxin novellituotannosta on käännetty myös muita kertomuksia. Lyhyessä ja melkein elliptisessä ”Hirttosilmukassa” yksityisetsivä selvittelee nukkuessaan kuolleen miehen ja tällä olleen 20 000 dollarin rahasumman arvoitusta. ”Nyrkkeilijä ilman manageria” on kertomus tuntemattomasta miehestä, joka voittaa lukuisia nyrkkeilyotteluita ilman valmentajaa. Lopulta miehestä tulee nyrkkeilyn maailmanmestari. Samalla hän tuhoaa otteluja järjestävän managerin. ”Jim Hurdin omatunnossa” liikemiehen vaimolle selviää vähitellen, että hänen miehensä on ansainnut omaisuutensa rikollisin keinoin. Jim Hurd, miehen autonkuljettaja ja hengenvartija, selvittää, miksi ja miten liikemies löytyy kuolleena kolariautosta. Lännen maisemaan sijoittuu puolestaan puiseva sisällissotanovelli ”Salaliittolaiset”, joka on suomennetuista Coxeista huonoimpia.
Coxilta on suomennettu yksi lännenromaani. Preeriasuden ulvonta -teoksessa (1959) intiaanit hyökkäävät pienen vaunuaseman kimppuun. Kirjassa on vauhdikasta toimintaa, mutta myös nykyään vastenmieliseltä tuntuvaa intiaanivihaa.
Cox teki myös elokuvakäsikirjoituksia. Suomessa on nähty seikkailuelokuvat Kultainen miekka (1953, ohjaus Nathan Juran), Bagdadin hunnut (1953, ohjaus George Sherman) ja Tanganyika (1954, ohjaus André de Toth). Lisäksi Cox teki paljon tv-käsikirjoituksia mm. sarjoihin Wells Fargo ja Bonanza.

Rikosnovellit:
Hirttosilmukka, Seikkailujen Maailma 4/1951.
Jim Hurdin omatunto, Seikkailujen Maailma 7/1955.
Kuvernööri voittaa taistelun, Seikkailujen Maailma 8/1952.
Miljoonamurha, Seikkailujen Maailma 9/1955. (Dumb Dan Trout)
Tyhmä Dan tutustuu alamaailmaan, Seikkailujen Maailma 7/1958. (Dumb Dan Trout)

Urheilunovelli:
Nyrkkeilijä ilman manageria, Seikkailujen Maailma 2/1938.

Lännennovelli:

Salaliittolaiset, Seikkailujen Maailma 1/1954.

Lännenromaani:
Preeriasuden ulvonta. Montana 103. Suom. I. Etelä. Viihdekirjat 1976. Alun perin Comanche Moon. McGraw Hill 1959.