perjantaina, joulukuuta 21, 2007

D.L. Champion

Kirjailija, jonka arvo on silmissäni vain noussut Pulpografian ilmestymisen jälkeen. Muistan tuolloin kirjaa tehdessäni lukemani novellit hauskoina ja viihdyttävinä ja absurdismissaan omaperäisinä. En ole varma, mutta Championia saattaa olla mukana Otto Penzlerin uudessa kirjassa The Big Black Lizard Book of the Pulps, jossa on 1000 sivua alkuperäistä rikos-pulpia. Sen verran pitää vielä lisätä, että Champion kirjoitti myös pari pokkaria. Ainakin nämä löydän nopeasti: Run the Wild River (Lion 1952) ja The Sexual Psychopath (Lancer 1967). Edellinen käsittelee "wetback slaverya" El Pasossa - meksikolaiset aiheet olivat siis lähellä Championin sydäntä, syystä tai toisesta. Tosirikoslehtiä, joihin Champion kirjoitti, olivat muun muassa Master Detective Magazine ja True Detective.

D. L. Championin oikea nimi oli D’Arcy Lyndon Champion (?—1968); hän kirjoitti myös nimellä Jack D’Arcy. Hänen kuuluisin luomuksensa on Richard Curtis Van Loan eli The Phantom Detective. Suomeksi Phantom Detective tunnetaan Naamiomiehenä — 1930-luvulla kirjoitettuja pienoisromaaneja julkaistiin 1960-luvulla uudestaan ja Suomessa omana lehtenään. Yksikään niistä ei tosin ole Championin kirjoittama. Champion kirjoitti The Phantom Detectiven lisäksi mm. All-Story Detectiveen, Detective Talesiin ja Popular Detectiveen. Black Maskiin Champion kirjoitti yhteensä 26 novellia yksityisetsivä Rex Sacklerista — näitä novelleja pidetään erittäin hauskoina.
Championilta on suomennettu muutama novelli, joissa hän paljastuu aikamoiseksi irvileuaksi, joka ei ota lajityyppiä vakavasti. ”Etsivätoimisto Spooner ja kumppani” on suomennetuista novelleista selvimmin lajityyppiparodia; siinä Shelton Spooner -niminen yksityisetsivä on vastakohta kaikille seksikkäille ja väkivaltaisille sankareille. Hän ei ole koskaan laukaissut asetta ja pitää kaljunsa peittona huonosti paikoillaan pysyvää peruukkia. Tässä seikkailussa hän saa ensimmäistä kertaa käteensä aseen ja jopa laukaisee sen. Jännittävää on, että tässä parodiassa näkyvät aivan samat piirteet kuin sittemmin 1980—90-luvulla kirjoitetuissa pastissidekkareissa: sankarin osaamattomuus, ujous ja vaatimattomuus ja hänen yksityiselämään liittyvät ongelmansa.
”Kädenlyönti kuolemalle” esittelee Harry Grey -nimisen yksityisetsivän. Tämäkin novelli alkaa hyvin parodisesti kauppakasseja (patonkia ja salaattia) kuljettavine tyhmine gangstereineen ja sirkuksesta karkaavine kääpiöineen ja jättiläisnaisineen, mutta lopussa novellista tulee hieman tavanomaisempi. Champion osaa kuitenkin kehitellä kutkuttavia tilanteita ja aitoa huumoria kliseisistä käänteistä ja henkilöistä.
Parodinen on myös ”Kaksinaamaista peliä Meksikossa”, jossa seikkailevat keikarimainen meksikolainen yksityisetsivä Mariano Mercado ja tämän apuri, novellin minäkertoja Latham. Mercadon tekee erikoiseksi hänen tavaton keikarimaisuutensa — kertojalta loppuvat sanat Mercadon vaatteiden värejä kuvaillessa —, mutta myös hänen bakteerikammonsa. Novelli alkaa, kun Mercado kavahtaa näppylänaamaista miestä. Kun tämä myöhemmin ottaa Mercadon palvelukseensa, Mercado pirskottelee päälleen antiseptistä liuosta. Mercado on kuitenkin myös kova tappelemaan ja hyvä ampumaan, joten siitä puolesta ei ole pulaa. Vaikka novelli sijoittuu Meksikoon, paikallisväriä siinä ei ole paljoakaan, ja gangsteritkin tuodaan Chicagosta asti rettelöimään. Mercado-novellit ilmestyivät alun perin Dime Detectivessä vuosina 1944—48.
”Panoksena elämä” on Championin suomennetuista novelleista vähiten parodinen. Huumoria siinä on jonkin verran lähinnä siitä, että yksityisetsivä Dave Evans toimii nuoren Greg-pojan huoltajana ja yrittää jatkuvasti kieltää Gregia puuttumasta tutkimuksiinsa. Tässä novellissa Evansille — tai pikemminkin todisteet löytävälle Gregille — annetaan kuin lautasella todisteet siitä, että kuuluisa poliitikko on murhannut kirkon edustalta löytyneen miehen. Kohtuullisen kiinnostavassa novellissa on yllättävän selkeä juoni.
Champion kirjoitti myös tosirikosartikkeleita, joita hän alkoi kirjoittaa 1950-luvulla pulp-lehtien kuoltua. Pari on suomennettu. ”Murha alastoman nymfin vuoksi” kertoo erikoisen kolmiodraaman ranskalaiselta nudistileiriltä. Draaman yksi osapuoli on omituinen kirjailija, jonka mielestä murhaaminen on osa ihmisen seksuaalisuutta. ”Pimeän vuoristoseudun katteeton autuus” kertoo Yhdysvaltain takamaiden pienestä kylästä, jonka asukas älyää tilaavansa postimyynnistä tavaroita katteettomilla sekeillä. Villitys leviää koko kylään.
Championin novelleja on julkaistu joissain uudehkoissa antologioissa. Tosirikostarina ”Madame Murder” (1954) on kirjassa Murder Plus (1992) ja ”Footprints on a Brain” kirjassa Hard-boiled Detectives (1992).

Novellit:
Etsivätoimisto Spooner ja kumppani, Seikkailujen Maailma 6/1958.
Kaksinaamaista peliä Meksikossa, Seikkailujen Maailma 12/1956.
Kädenlyönti kuolemalle, Seikkailujen Maailma 9/1955.
Panoksena elämä, Seikkailujen Maailma 6/1954.
Artikkelit:
Murha alastoman nymfin vuoksi, Mies 12/1961.
Pimeän vuoristoseudun katteeton autuus, Apu 24/1954.

perjantaina, joulukuuta 07, 2007

Pari lyhyttä


Whitman Chambers
Whitman Chambers (1896—1968) kirjoitti vuosina 1928—1959 noin 20 rikosromaania, joista kiinnostavimpia ovat pari yksityisetsiväkirjaa, joiden sankareina olivat Simon Lake ja Pierre O’Brien. Black Maskissa Chambers julkaisi vuonna 1936 yhden novellin.
Chambersilta on suomennettu yksi pitkä novelli tai pienoisromaani. Iskussa vuonna 1936 jatkokertomuksena julkaistu ”Kuolleet eivät jätä sormenjälkiä”, jossa yksityisetsivä Stanton Lake ja hänen apulaisensa Abe Bloom ratkaisevat merenrantahuvilalla tapahtuneen murhan. Novelli on puhelias eikä sen juoni ole kovin kiinnostava, mutta se on silti todennäköisesti ensimmäinen suomeksi saatu näyte kovaksikeitetystä rikoskirjallisuudesta.
Chambers toimi käsikirjoittajana ja hänen romaanejaan on filmattu. Kymmenestä Chambers-elokuvasta ainoa Suomessa nähty on Lewis R. Fosterin Naisansa (1949), jossa Dan Duryea esittää yksityisetsivää. Russell Birdwellin The Come On (1956), joka perustuu Chambersin romaaniin, kiellettiin Suomessa. Kiinnostavia voivat olla Chambersin käsikirjoittamat ja William C. Thomasin ohjaamat elokuvat Big Town After Dark ja I Cover Big Town (kummatkin 1947), joissa reportterit selvittävät rikoksia.

Jatkokertomus:
Kuolleet eivät jätä sormenjälkiä, Isku 2—13/1936.

John L. Chambliss
John L. Chamblissilla (1906-?) ei ole sanottavampaa mainetta pulp-kirjailijana. Hän kirjoitti mm. Detective Actioniin ja julkaisi Nick Carter -tarinoita Nick Carter Magazinessa, joka ilmestyi vuosina 1933—36. Lehti oli ensimmäinen yritys tehdä Nick Carterista sankari kovaksikeitetyn kirjallisuuden muottiin valettuna — tosin kovin kovaksikeitettyjä nämäkään Nick Carterit eivät olleet, mutta 1900-luvun alun herrasmiesseikkailijasta oli sentään päästy melkein kokonaan eroon. Yksi Chamblissin Nick Carter -tarina, ”Rendezvous with a Dead Man”, julkaistiin 1940-luvulla kirjana nimellä Murder on Skull Island.
Chamblissilta on suomennettu pari novellia. ”Murha golfradalla” esittelee nuoren syyttäjä Sid Harrisonin, joka selvittää sekä päättelyllä että nyrkeillä golfkentältä löytyneen nuoren naisen murhan. Novelli on pätevää perus-pulpia, joka pohjautuu sekä vanhaan että uuteen perinteeseen. Huonompi on sekava ”Sankari vastoin tahtoaan”, jossa naisia vihaava yksityisetsivä Val Slade saa tehtävän, jonka aikana hän oppii pitämään naisista.
Novellit:
Murha golfradalla, Seikkailujen Maailma 6/1951.
Sankari vastoin tahtoaan, Seikkailujen Maailma 1/1950.

Paul Chadwick

Paul Chadwickiltä on Pulpografian ilmestymisen jälkeen julkaistu kooste pulp-tarinoita. Tässä James Reasonerin arvio. Tässä listaa hänen pulp-tarinoistaan.

Paul Chadwick kirjoitti 1930-luvulta saakka mm. sellaisiin lehtiin kuin Five Detective Novels, Dragnet, Captain Hazzard ja Ace Mystery. Chadwick kehitteli myös Secret Agent X:n, josta kertovia novelleja julkaistiin 1960-luvulla pokkareina salanimellä Brant House. Chadwick kirjoitti kummallisuuksista kertovia kauhunsekaisia ns. shudder-tarinoita. Michael Grosz pitää häntä Cornell Woolrichin edeltäjänä juonien ja tunnelmien kehittäjänä. Chadwick kirjoitti myös Ten Detective Aces -lehteen poliisitarinoita, joiden pääosassa oli Wade Hammond. Hammond-novellit ilmestyivät vuosina 1931—36 ja niiden on sanottu olevan yhdistelmä Sam Spadea ja Spideria.
Chadwickilta on kuitenkin suomennettu vain yksi lännennovelli. ”Kukaan ei tiedä kohtaloaan” osoittaa Joseph Chadwickin tarinoiden tavoin sen, että lännenkirjallisuus on hyvin läheisessä suhteessa kovaksikeitettyyn rikoskirjallisuuteen. Novellissa yksinäinen cowboy törmää erä-maassa hätääntyneeseen naiseen, jolla on hallussaan postivaunuryöstössä kuolleen pankkiiri-isänsä rahat. Cowboy lupaa viedä rahat lähimmän kaupungin pankkiin, mutta päättää toisin — omantuntonsa hinnalla. Tapahtumat voisi sellaisenaan siirtää nykyaikaan, autojen aikakaudelle.
Chadwickiltä on suomennettu yksi rikosaiheinen artikkeli, ”Murhaava markiisitar”, joka kertoo 1600-luvun kuuluisasta naismyrkyttäjästä Marie d’Aubraysta.

Novelli:
Kukaan ei tiedä kohtaloaan, Seikkailujen Maailma 6/1958.
Artikkeli:
Murhaava markiisitar, Mies 1/1959. Julkaistu nimellä Paul Chadvik.

Joseph Chadwick

Ensiksi Pulpografian hakusana, sitten Kuudestilaukeavien. Postitan jälkimmäisen kirjan hakusanat varmaan joskus vuonna 2009.

Joseph Chadwick aloitti kirjailijanuransa 1940-luvun lopulla kirjoittamalla osia Masked Rider- ja Rio Kid -sarjoihin. Chadwickistä tuli maineeltaan vaatimaton, mutta ilmeisesti pätevä lännenkirjojen kirjoittaja.
Rikoskirjallisuuttakin Chadwick on tehnyt paljon. Hän julkaisi vuonna 1955 omalla nimellään rikosromaanin The Golden Frame, mutta tällä alalla hän on ollut tuotteliaampi sekä salanimellä John Conway (kuusi kirjaa 1950—60-luvulla) että nimellä John Creighton (kahdeksan kirjaa 1950—60-luvulla). Lisäksi Chadwick on käyttänyt ainakin salanimeä Jo Ann Creighton.
Chadwickiltä on suomennettu vakoiluromaani Toveri Kuolema (1968). Kyseessä on muuten tavanomainen vakoilukirja, mutta erikoista on se, että päähenkilö, CIA:n Mike Shannon sekä taistelee amerikkalaista äärioikeistolaista APS-järjestöä vastaan että yrittää KGB:n pyynnöstä varjella eteläamerikkalaisen kommunistivaltion päämiestä — KGB nimittäin tietää, että ASP yrittää murhata miehen diplomaattivierailulla. Teosta ei löydy ulkomaisista bibliografioista, ja onkin syytä olettaa tämänkin kirjan kohdalla, että se on julkaistu ainoastaan Suomessa.
Chadwickiltä on suomennettu yksi varsinainen rikosnovelli. Tarinassa ”Karavaani aavikolla” kaksi toisiaan vihaavaa jalokivivarasta pakenee poliiseja Saharassa. Mainiossa novellissa on yllättävä loppu.
Chadwickin lännenromaaneja on suomennettu neljä kappaletta ja näiden lisäksi on käännetty pari lännennovellia. 80-sivuinen pienoisromaani ”Karjatila” paljastaa sen, että osa lännenkirjallisuudesta on selvästi velkaa kovaksikeitetylle rikoskirjallisuudelle: Steve Reese, Karjamiesten Suojelujärjestön Texasin aluepäällikkö etsii karjanajossa kadonnutta cowboyta. Samanlainen tapaus on ”Salakuljettajien saaliina”, jossa Ed Rocklin -niminen mies on palkattu selvittämään kiinalaisten työntekijöiden salakuljetusta Meksikon rajan tuntumassa. Novellissa toistuvat melkein sellaisenaan tyypilliset yksityisetsivätarinoiden tapahtumat: Rocklin kolkataan, hänet viedään seudun rikkaan maanomistajan puhutteluun ja hän rakastuu petolliselta vaikuttavaan naiseen. Chadwick ujuttaa kliseet sujuvasti lännenmaisemaan.
Chadwickin novelliin ”Phantom .45s Talk Loud” perustuu John K. Butlerin käsikirjoittama ja John Englishin ohjaama elokuva Rim of the Canyon (1949). Elokuva on kiinnostava, koska siinä Gene Autry esittää kerrankin jotakuta muuta kuin itseään: sheriffiä, joka on 30 000 dollarin arvoisen ryöstösaaliin perässä.

Rikosromaani:
Toveri kuolema. Puuma 67. Suom. Risto Säämänen. Viihdekirjat: Tapiola 1969. Alun perin The Spy Who Was Not With It. 1968.
Rikosnovelli:
Karavaani aavikolla, Seikkailujen Maailma 8/1959.
Lännenromaanit:
Kuolla rahasta. Sheriffi 84. Suom. Berndt Åström. Viihdekirjat: Tapiola 1976. Alun perin Last Stand for Lawman. Ballantine 1973. Julkaistu nimellä Joseph L. Chadwick.
Sheriffin voitto. Montana 1. Suom. S. Laherma. Montana-kirjat: ilman painovuotta ja -paikkaa. Kustantajan nimi muuttui sittemmin Viihdekirjoiksi. Alun perin A Town to Tame. Fawcett 1958.
Teloitetun laakso. Montana 126. Suom. S. Salonen. Viihdekirjat: Tapiola 1978. Alun perin Hangman’s Valley. Lancer 1970.
Lännennovellit:
Karjatila, Seikkailujen Maailma 10—11/1958.
Salakuljettajien saaliina, Seikkailujen Maailma 11/1955.

Joseph Chadwickista ei tiedetä paljon mitään, mutta hän oli yksi tuotteliaimpia kioskikirjailijoita 40-luvulta 70-luvulle. Hän aloitti kirjailijanuransa 1940-luvun puolivälissä kirjoittamalla länkkäreitä pulp-lehtiin. Seuraavan vuosikymmenen loppupuolella Chadwick kirjoitti osia Masked Rider- ja Rio Kid -nimisiin sarjoihin lännen naamioiduista sankareista. Chadwick kirjoitti myös muutaman osan Jim Hatfieldista kertoviin seikkailuihin - näissä hän käytti suomenkielisistäkin pokkareista tunnettua yhteissalanimeä Jackson Cole. Näistä on suomennettu yksi, Aavikon noita (1953), mutta sankarin nimi on muutettu Walt Sladeksi.
Chadwick kirjoitti sittemmin paljon lännenpokkareita monilla salanimillä, sellaisilla kuin Jack Barton, John Callahan ja Jim Conroy. Lisäksi hän kirjoitti 1950- ja 60-luvuilla monia rikospokkareita. Vuonna 1955 Fawcett julkaisi Chadiwckin omalla nimellä kirjan The Golden Frame, mutta muut rikoskirjansa Chadwick julkaisi salanimillä John Conway (kuusi kirjaa Monarch-kustantamolle) ja John Creighton (kahdeksan kirjaa Acelle). Lisäksi Chadwick on käyttänyt salanimiä Jo Ann Creighton, Janet Conroy ja Elizabeth Grayson 1970-luvun alussa kirjoittamissaan naisten romanttisissa jännäreissä.
Chadwickiltä on suomennettu kolme hänen omalla nimellään kirjoittamaa lännenromaania ja yksi dekkari. Sheriffin voitto (1958) on sikäli tärkeä historiallisesti, että se oli ensimmäinen Montana-sarjan kirja. Tuolloin kustantajan nimikin oli vielä Montana-kirjat ja siitä tuli vasta myöhemmin Viihdekirjat, Suomen kenties suurin ja tärkein kioskikirjakustantamo. Sheriffin voitto muistuttaa paljon esimerkiksi Fred Zinnemannin klassikkoelokuvaa Sheriffi (1952) tai Delmer Davesin Armotonta asetta (1957), koska tässäkin päähenkilö, Texas Rangersista pikkukaupungin apulaissheriffiksi vaihtava Will Madigan on epävarma itsestään, osaamisestaan ja uskaltamisestaan. Alussa hänen kätensä vapisee, kun hänen pitää saada saluunan kaapannut känninen rikollinen kuriin. Chadwickin kirjassa Madiganista tulee lopuksi sankari, mutta Sheriffin voitto kuuluu silti kirjoihin, joita vastaan Howard Hawks nousi tehdessään Rio Bravon (1959), elokuvan, jossa sheriffi ei pelkää mitään. Kumpi on realistisempi näkemys, sen saa lukija tai katsoja itse päättää.
Melko myöhäinen Kuolla rahasta (1973) kertoo, että Chadwick osasi hommansa vielä vanhalla iälläkin. Kirjan alussa sheriffi Dan Logan erotetaan, koska hän ei halua puuttua kaupungin ilotalojen toimintaan. Salaperäinen nainen pestaa hänet ajamaan Meksikosta ison muulilauman Yhdysvaltain puolelle. Naiseen tuntuu liittyvän huijauksia ja murhia, mutta mies suostuu. Chadwick yhdistää romaanissa kovaksikeitetyn dekkarin piirteitä ja perinteistä lännentoimintaa. Loppupuolella kirjan intensiteetti vähenee, vaikka Chadwick tarjoileekin yllätyksiä.
Chadwickiltä on lisäksi suomennettu kaksi Jack Bartonin nimellä kirjoitettua lännenkirjaa. Ne ovat kummatkin 50-luvun puolivälistä ja edustavat aikansa synkähköä seikkailulajia. Sokeassa vihassa (1956) vankilasta palannut, syyttömänä tuomittu mies hoitaa yksinäistä postivaunuasemaa. Eräänä päivänä hänen menneisyytensä tulee hänen eteensä: mies, joka havitteli hänen vaimoaan, tulee postivaunuilla 30 000 dollaria mukanaan. Samaan aikaan asemalle saapuu roistoja havittelemaan miehen rahoja. Lisäksi intiaanit hyökkäävät asemalle kostamaan, kun yksi postivaunun matkustajista on ampunut pelästyksissään viattoman intiaanivanhuksen. Chadwick vaihtelee näkökulmaa sujuvasti ja jäntevästi ja kehittelee taitavasti jännitystä. Monet henkilöistä ovat yksiselitteisen pahoja, mutta Chadwick osaa myös tehdä heistä kiinnostavia ja lukija tuntee heitä kohtaan kiinnostusta tai jopa sympatiaa. Kirjan lopussa päähenkilöä huijannut Ben Drumgold on vain säälittävä vanha mies, joka on nyrjäyttänyt nilkkansa. Intiaaneja ei kirjassa paljon kuvata, heidät nähdään vain etäältä ja heitä ammutaan. Yksiselitteisen rasistiseksi kirjaa ei silti tule tuomita.
John Callahan –nimellä ilmestynyt Eläköön kosto (1967) kertoo köyhästä karjankasvattajasta, joka ajaa karjaansa halki rikkaiden maiden ja joutuu kahnauksiin maanomistajan kanssa. Juoni on melko tavanomainen, mutta Callahan/Chadwick kertoo tarinan sujuvasti. Lopussa karjankasvattaja kokoaa pientilalliset yhteen vastustamaan rikasta maanomistajaa.
Chadwickiltä on edellisten lisäksi suomennettu ainakin kaksi lännennovellia. 80-sivuinen pienoisromaani ”Karjatila” paljastaa sen, että osa lännenkirjallisuudesta on selvästi velkaa kovaksikeitetylle rikoskirjallisuudelle: tarinassa Steve Reese, Karjamiesten Suojelujärjestön Texasin aluepäällikkö etsii karjanajossa kadonnutta cowboyta. Novelli on peräisin Range Riders Magazine –nimisestä pulp-lehdestä, joka ilmestyi vuosina 1938-1953. Sen päätarinoiden sankari oli juuri Steve Reese ja Karjamiesten Suojelujärjestö on alun perin Range Riders. Siihen kirjoittivat Chadwickin lisäksi monet muutkin ajan pulp-kirjailijat, kuten Walker A. Tompkins ja T.W. Ford.
Novellissa ”Salakuljettajien maalina” Ed Rocklin -niminen mies on palkattu selvittämään kiinalaisten työntekijöiden salakuljetusta Meksikon rajan tuntumassa. Novellissa toistuvat melkein sellaisenaan tyypilliset yksityisetsivätarinoiden tapahtumat: Rocklin kolkataan, hänet viedään seudun rikkaan maanomistajan puhutteluun ja hän rakastuu petolliselta vaikuttavaan naiseen. Chadwick ujuttaa kliseet taitavasti lännenmaisemaan.
Rikoskirjallisuuden puolelta Chadwickiltä on suomennettu vakoiluromaani Toveri Kuolema (1968), jossa CIA:n agentti Mike Shannon taistelee sekä äärioikeistolaista APS-järjestöä että yrittää varjella KGB:n pyynnöstä eteläamerikkalaisen kommunistivaltion päämiestä - KGB nimittäin tietää, että APS yrittää murhata miehen diplomaattivierailun aikana. Teosta ei löydy ulkomaisista bibliografioista, ja on mahdollista, että kirjaa ei ole julkaistu muualla kuin Pohjoismaissa. Koska sitä ei mainita ruotsalaisessakaan alan bibliografiassa, on mahdollista, että kirja on julkaistu ainoastaan Suomessa.
Chadwickilta on mahdollisesti suomennettu myös yksi seikkailunovelli. Mainio ”Hiekka-aavikon vaeltajat/Karavaani aavikolla”, joka kertoo kahdesta poliisia paossa olevasta, toisiaan vihaavasta jalokivivarkaasta, julkaistiin alun perin suomeksi jo 30-luvulla, jolloin Chadwick ei vielä ollut aloittanut uraansa. 50-luvulla novelli julkaistiin uudestaan, nyt Chadwickin nimellä. Asia ei ehkä ikinä selviä.
Chadwickin novelliin "Phantom .45s Talk Loud" perustuu toisen pulp-kirjoittajan John K. Butlerin käsikirjoittama ja John Englishin ohjaama Rim of the Canyon (1949), jossa Gene Autry esittää sheriffiä, joka on 30 000 dollarin arvoisen ryöstösaaliin perässä.

Lännenromaanit nimellä Joseph Chadwick:
Kuolla rahasta. Sheriffi 84. Suom. Berndt Åström. Viihdekirjat: Tapiola 1976. Julkaistu nimellä Joseph L. Chadwick. Alun perin Last Stand for Lawman. Ballantine 1973.
Sheriffin voitto. Montana 1. Suom. S. Laherma. Montana-kirjat: ilman painovuotta ja -paikkaa. Alun perin A Town to Tame. Fawcett 1958. (Kustantajan nimi muuttui sittemmin Viihdekirjoiksi.)
Teloitetun laakso. Montana 126. Suom. S. Salonen. Viihdekirjat: Tapiola 1978. Alun perin Hangman's Valley. Lancer 1970.
Lännenromaanit nimellä Jack Barton:
Mies Brazosista. Suom. J.V. Ilkka. Vaasa: Vaasa 1968. Mustang 23.
Alun perin Trail of the Damned. Popular Library 1954.
Sokeata vihaa. Mustang 26. Suom. J.V. Ilkka. Vaasa: Vaasa 1969. Alun perin Day of the .44. Popular Library 1956.
Lännenromaanit nimellä John Callahan:
Eläköön kosto. Montana 74. Suom. A. Virtanen. Viihdekirjat: Tapiola 1970. Alun perin Ride for Vengeance. Ace 1967. Murha mielessä. Sheriffi 49. Suom. L. Lester. Viihdekirjat: Tapiola 1970. Alun perin Hackett's Feud. Ace 1966.Yksinäinen revolverimies. Sheriffi 114. Suom. M. Nopanen. Wennerberg: Malmö 1980. Alun perin Loner with a Gun. Ace 1973.
Lännenromaani nimellä Walt Slade:
Aavikon noita. Walt Slade 123. Suom. S. Laherma. Viihdekirjat: Espoo 1977. Alun perin Jackson Cole (Joseph Chadwick): Trail of the Desert Witch, Texas Rangers, huhtikuu 1953. Ei ilmestynyt kirjana.
Lännennovellit:
Karjatila, Seikkailujen Maailma 10-11/1958.
Salakuljettajien saaliina, Seikkailujen Maailma 11/1955.
Lännennovelli nimellä Jack Barton:
Hänen viimeinen taistelunsa, Lännensarja 1/1956.
Rikosromaani nimellä Joseph Chadwick:
Toveri kuolema. Puuma 67. Suom. Risto Säämänen. Viihdekirjat: Tapiola 1969. Alun perin The Spy Who Was Not With It. Alun perin 1968?
Seikkailunovelli:
Hiekka-aavikon vaeltajat, Isku 8/1936. Julkaistu ilman kirjoittajan nimeä. Julkaistu myös nimellä Joseph Chadwick: Karavaani aavikolla, Seikkailujen Maailma 8/1959. (Ei välttämättä Chadwickin kirjoittama.)

lauantaina, joulukuuta 01, 2007

Hugh B. Caven haastattelu

Tämä haastattelu ilmestyi samassa Pulp-lehden numerossa kuin muutkin Cave-jutut. (Samassa numerossa ilmestyi myös Caven ultralyhyt novelli "Two Were Left"). Lehteä saa vielä, jos jotakuta kiinnostaa. Lehden pääkirjoituksessa mainitsin, että Cave vastasi kysymyksiin käytännössä jo kuolinvuoteeltaan, vain kuukautta ennen kuolemaansa.

Hugh Cave oli pulp-legenda
Kauhua, rikoksia, romantiikkaa, voodoota

“Kasvoin kodissa, joka oli täynnä kirjoja.”
Hugh B. Caven lapsuus oli vanhan polven kirjailijalle tyypillinen.
”Meillä oli paljon sellaisten kirjailijoiden teoksia kuin Kiplingin, Conradin, Stevensonin ja Poen. Äitini, joka oli syntynyt Intiassa, oli tuntenut Kiplingin.”
Kun kirjailija Hugh Walpolen mukaan nimetty Cave oli neljävuotias, hänen perheensä muutti Englannista Yhdysvaltoihin. Cavella oli kaksi isoveljeä, ja he asuivat Bostonissa, jossa Cave kävi myös koulunsa.
”Aloin kirjoittaa high schoolissa”, Cave kertoo. ”Myin runoja ja satunnaisia tarinoita eri lehdille, muun muassa sanomalehtiin.”
Caven ensimmäinen julkaistu teksti oli novelli ’Retribution’, joka ilmestyi sanomalehti The Boston Globessa. Cave oli saanut novellin julki, kun hän oli voittanut koulujen kirjoituskilpailun. Novellista ei maksettu mitään.
Ennen novellia saattoi ilmestyä jokin runo. ”Siitä on niin kauan aikaa, etten voi muistaa enää.”
’Retribution’ innosti Cavea kuitenkin niin paljon, että hän alkoi lähettää tarinoita pyhäkoululehteen. Niistä sai jo rahaa. Lehden toimittaja ilmoitti Cavelle, että hän ottaa vastaan kaiken mitä tämä kirjoittaa – mutta tämän tulisi hankkia kirjoituskone.
High schoolin jälkeen Cave pääsi pulp-lehtiin. Caven ensimmäinen pulp-novelli oli ’Island Ordeal’, joka ilmestyi Brief Stories –lehdessä vuonna 1929.
”Työskentelin tuolloin bostonilaisessa palvelukustantamossa ja lähettelin koko ajan tarinoita lehtiin.” Caven pääasiallinen työ kustantamossa oli yleensä amatöörimaisten käsikirjoitusten editoiminen.
Cave kirjoitti lopulta yli 800 novellia eri pulp-lehtiin. Myöhemmin 50-luvulta alkaen hän alkoi kirjoittaa ns. slick-lehtiin, kuten Saturday Evening postiin ja Good Housekeepingiin. Näihin Cave myi noin 350 novellia, joista pelkästään Saturday Evening Post julkaisi 46.
Caven tuotteliaisuus ei ole jäänyt vain novelleihin. Kirjoja hän julkaisi 51 ja käännöksiä on ilmestynyt liki 30 maassa.

Kauhu, kauhu

Cave tunnetaan nimenomaan kauhukirjailijana. Hänen tunnetuin yksittäinen kirjansa on kauhunovellien kokoelma Murgunstrumm, jonka julkaisi kirjailija Karl Wagnerin Carcosa–kustantamo 1970-luvun lopulla.
”Kirjoitin aluksi seikkailutarinoita, jotka sijoittuivat Afrikkaan ja Intiaan. Näihin minulla oli tuntumaa, koska vanhempani olivat asuneet kummallakin mantereella”, Cave muistelee.
Caven äiti oli syntynyt Intiassa Bombayn pormestarin tyttärenä ja muuttanut Etelä-Afrikkaan. Hän toimi buurisodan aikana sairaanhoitajana ja tutustui tällöin Caven isään.
”Kirjoitin myös joitain länkkäreitä ja paljon rikosjuttuja”, Cave muistelee. ”Kauhu kuitenkin vetosi minuun eniten ja kirjoitin paljon sellaisiin lehtiin kuin Horror Stories ja Terror Tales.”
Legendaariseen Weird Tales –lehteen Cave kirjoitti kymmenisen tarinaa 30-luvulla, mutta Caven tuottoisin julkaisukanava olivat varmaankin edellämainitut ns. shudder-lehdet. Horror Stories ja Terror Tales keskittyivät rajuihin ja usein aika absurdeihin juttuihin, joissa nuoria ja viattomia naisia uhattiin järjettömillä kuolintavoilla ja kidutuksilla. Idea tarinoissa oli yleensä se, että yliluonnollisilta vaikuttavat tapahtumat saivat rationaalisen selityksen.
Caven – ja muidenkin samaa genreä tapailleiden kirjoittajien – tarinoissa esiintyi ruoskaa heiluttavia saatananpalvojia ja sekopäisiä kääpiöitä, joita naisen ruumis villitsi. Yleisin lopetus tarinoille oli se, että käsittämättömät ilmestykset olivat osa suunnitelmaa huijata nuoren perijättären omaisuus.Dekkarit olivat toinen tuottoisa lajityyppi Cavelle. “Julkaisin pelkästään Detective Fiction Weeklyssä 63 tarinaa.”
Cave oli myös Black Maskin vakiokirjoittajia. Hän oli viimeisiä legendaarisen päätoimittaja Joseph Shawin värväämiä kirjoittajia. Cave kirjoitti Black Maskiin vajaa kymmenen novellia 30- ja 40-luvun vaihteessa. Caven kovaksikeitetyt rikosnovellit muistuttivat tyylillisesti usein Frederick Nebelin tarinoita.
Chandleriakin julkaissut Dime Detective –lehti oli sekin tärkeä julkaisukanava Cavelle. Lehden toimittaja Kenneth White soitti kerran Cavelle hätääntyneenä: kansikuva oli olemassa, mutta siihen ei ollut juttua. Kuvassa pahannäköinen roisto oli pistämässä leipuria omaan uuniinsa. White pyysi Cavea tekemään mahdollisimman nopeasti 30 000 sanan novellin, jossa kuvan tilanne olisi mukana. Kahden päivän päästä Cave toimitti novellin, jonka nimi oli ’This Is the Way We Bake Our Dead’.
Whitesta tuli Cavelle tärkeä ystävä. ”Ken oli hyvä toveri. Hän oli mukana kalastusreissuilla, joita teimme yhdessä ystäväni Larry Dunnin ja agenttini Lurton Blassingamen kanssa. Kävimme joka kevät ja syksy Uuden Englannin pohjoisosissa tai Kanadassa. Meillä oli tuttu reitti, Lake Huronilta Hudsonin lahdelle.”
Cave sijoitti kaksi romaaniaan samoihin maisemiin, Fishermen Fourin ja The Dawningin. Cavesta on ylipäätään sanottu, että hän oli luotettavimpia pulp-kirjailijoita. Hän pysytteli ilmoitetun sanamäärän rajoissa ja toimitti käsikirjoitukset ajoissa. Cave oli niin luotettava, että kun aloitettiin uusi lehti, Cavea pyydettiin kirjoittamaan siihen novelleja.
Joskus Caven nimikään ei auttanut. Strange Tales ei ilmestynyt muutamaa numeroa enempää, mutta Caven tunnetuin yksittäinen novelli ’Murgunstrumm’ ilmestyi juuri siinä.
Cave erikoistui myös ns. spicy-juttuihin, jotka olivat seksipokkarien esiaste pulp-lehdissä. Jutut olivat muuten tavallisia lajityyppitarinoita, mutta niissä piti olla tietty määrä seksiä. Sankarittarien piti päästä jossain vaiheessa eroon vaatteistaan. Cave käytti näissä tarinoissa usein tahallisen hölmöä salanimeä Justin Case.
Cave kertoi eräässä toisessa haastattelussa, että spicy-lehdet maksoivat yleensä enemmän kuin muut pulp-lehdet. Yleensä pulpit maksoivat sentin sanalta, mutta jotkut spicy-lehdet maksoivat viisikin senttiä.

Sota ja laatulehdet

Laatupaperille painettuihin slick-lehtiin Cave ujuttautui heti toisen maailmansodan jälkeen, kun hän oli toiminut sotakirjeenvaihtajana Tyynellä merellä. ”Tein vahvan sarjan Tyynelle merelle sijoittuvia sotajuttuja”, kirjailija toteaa.
Myös hänen sotaan sijoittuvat kirjansa, Long Were the Nights (1943), The Fightin’est Ship (1944) ja Wings Across the World (1945), olivat suosittuja. Ne olivat enemmän reportaasikirjoja kuin fiktiota.
Cave ei ollut ainoa slick-lehtiin siirtynyt pulp-kirjailija. ”Slick-lehtiin pääseminen oli napakymppi kenelle tahansa kirjoittajalle, koska ne maksoivat enemmän kuin pulp-lehdet”, Cave sanoo.
Esimerkiksi Cosmopolitan, joka vielä 50-luvulla julkaisi paljon novelleja, maksoi 40 senttiä sanalta, jolloin novellista saattoi saada 3000 dollarin palkkion.Slick-lehtiin Cave teki myös paljon enemmän naislukijoiden makuun olevia novelleja. ”Good Housekeeping –lehteen tein paljon romanttisia juttuja, mutta muille lehdille kirjoitin seikkailutarinoita.”
Tärkeä tarinoiden lähde oli Haiti, jossa Cave piti sokeriruokofarmia 50-luvulla. ”Kirjoitin paljon Länsi-Intiasta Saturday Evening Postiin.”
Parhaana saavutuksena urallaan Cave pitää 50 kirjaansa.
”Muutama novelli ansaitsee tulla nostetuksi esiin”, hän sanoo. ”Two Were Left on oma suosikkini. [Novelli on suomennettuna ohessa.] Se kertoo eskimo-pojasta, joka ajelehtii lautalla yhdessä koiransa kanssa.”
Caven toinen suosikkinovelli on ”The Mission”, joka ilmestyi Saturday Evening Postissa. ”Siinä Haitilla asuvan pienen tytön äiti kuolee ja tyttö kävelee Port-au-Princeen ja yrittää löytää taiteilijaisänsä, joka on ollut vain hänen äitinsä mielikuvituksen tuote. Lehden toimittajat sanoivat, että se oli suosituin novelli, jonka he olivat julkaisseet lehden perustamisen jälkeen!”

Voodoo tulee kuvaan

Haiti oli tuttu ympäristö Cavelle, koska hän asui siellä useita vuosia.
”Lääkärini kehottivat minua viemään poikani pois Uuden Englannin kylmistä talvista, ja tunsin englantilaisen papin, joka opetti englantia Port-au-Princessä Haitilla. Hän auttoi minua löytämään asunnon. Asuimme siellä neljän talven ajan 1940- ja 50-lukujen vaihteessa.”
Maa ja sen voodoo-uskonto kiehtoivat Cavea. Hän kirjoitti aiheesta kirjankin Haiti: High Road to Adventure, jota on pidetty yhtenä parhaista populaareista yleisesityksistä erikoisesta uskonnosta. ”Kulutin puhki neljä jeeppiä hakiessani materiaalia kirjaa varten”, Cave naurahtaa.
Cave ei missään vaiheessa lopettanut kirjoittamista, mutta pulp-maailmasta hän katosi melkein täysin. Haiti-kirjan jälkeen hän teki saarelle sijoittuvan romaanin The Cross on the Drum (1959), jossa valkoinen lähetystyöntekijä rakastuu voodoo-papin siskoon.
”Keskityin tässä vaiheessa enemmän romaaneihin ja jätin novellit kokonaan pois”, kirjailija kertoo.
Caven 60-luvulla julkaisemat romaanit olivat kuitenkin suurimmaksi osaksi romanttisia pokkareita, jotka ilmestyivät vain Englannissa. Cave unohtui myös scifi- ja kauhuharrastajilta, ja hänet toi takaisin enemmän tai vähemmän kirjailija Karl Edward Wagnerin toimittama ja julkaisema kokoelma Murgunstrumm (1977), johon oli koottu Caven kauhu- ja fantasianovelleja 30-luvun pulp-lehdistä.
Hän alkoi tehdä uudestaan lajityyppikirjallisuutta ja kirjoittaa uusia novelleja lehtiin ja antologioihin. Vuonna 1979 hän kirjoitti uuden kauhuromaanin, The Legion of the Deadin, enemmän hän alkoi kirjoittaa 1990-luvulla. Useat hänen uusista romaaneistaan sijoittuivat Haitille. Lisäksi hänen vanhoja tarinoitaan alettiin julkaista uusina painoksina – hänen Black Maskin tarinansa ja useita muita dekkarikokoelmia on ilmestynyt omina kirjoinaan. Lisäksi hän on julkaissut pulp-kauden muistelmansa (Magazines I Remember, 1994) ja kootut runonsa (The Sacred Cave, 1992).
Kauhuromaaneja hän teki loppuun asti. Cave itse sanoi arvostavansa enemmän vanhanaikaista kauhua, joka perustuu enemmän vihjailulle. ”Nykykauhussa on liikaa gorea ja väkivaltaa.”
Cave sai 80-luvulta lähtien myös paljon fanien arvonantoa. ”Olen voittanut kolme elämäntyöpalkintoa ja minulle on myönnetty elävän legendan palkinto. Olen myös saanut Phoenix-palkinnon, joka myönnetään Yhdysvaltain eteläosien kirjoittajille”, Cave kertoo.
Cavelle myönnettiin vuonna 1991 Horror Writers of American elämäntyöpalkinto. Cave itse totesi, että hän sai sen takia, että kukaan muu ei ollut enää elossa.
Cave oli aktiivinen loppuun asti. 93-vuotiaan kirjailijan viimeiset sanat haastattelijalle kuuluivat: ”Vietän useita tunteja tietokoneen ääressä. Mitä muutakaan tekisin? Istuisin ja katsoisin telkkaria koko päivän?”