maanantaina, huhtikuuta 16, 2007

W.T. Ballard

Tuotteliaasta ja monipuolisesta W.T. Ballardista on hakusana myös teoksessani Kuudestilaukeavat - laitan kummatkin peräkkäin. Parin vuoden sisällä päässen postittamaan myös Kuudestilaukeavien hakusanat, mutta in the mean time...

W. T. Ballard

Willis Todhunter Ballard (1903—1980) oli yksi parhaita kovaksikeitetyn kirjallisuuden kakkosrivin nimiä. Hän oli uskomattoman tuottelias ja julkaisi noin tuhat novellia sellaisissa lehdissä kuin Ace G-Man Stories, Dime Detective, Feds, Mammoth Detective ja Underworld Detective. Lisäksi hän julkaisi kymmenittäin romaaneja, joista suurin osa on lännenkertomuksia. Rex Todhunter Stoutin serkku Ballard oli Raymond Chandlerin Black Mask -ajan kollega ja jonkin aikaa tämän naapuri.
Ballard oli pulp-kirjailijoiden yhteisössä jonkinlainen johtajahahmo, koska hän veti yhdessä Cleve F. Adamsin kanssa perustamaansa Fictioneers-ryhmää. Ryhmään kuului noin 25 jäsentä, jotka kaikki kirjoittivat pulp-lehtiin tai elokuviin. Ryhmä kokoontui tietyssä ravintolassa, jossa heillä oli yksityinen ruokasali, ja tarkoituksena oli, kuten Ballard itse sanoi, puhua työasioista ja ”ottaa mukava känni ja lähteä sitten joukolla johonkin kaupungin varieteehen”. Lisäksi ryhmän jäsenet antoivat toisilleen työvinkkejä. Raymond Chandlerkin osallistui näihin kokouksiin, mutta ei Ballardin mukaan tutustunut kehenkään kunnolla. Muita Fictioneers-ryhmän kokouksiin osallistuneita kirjailijoita olivat mm. John K. Butler ja Dwight Babcock, jotka molemmat kirjoittivat Black Maskiin.
Ballardin ensimmäinen novelli ”A Little Different” ilmestyi vuonna 1933, samana vuonna kuin Chandlerinkin ensimmäinen novelli. Ballardin tunnetuin sankari oli Hollywood-studion turvamies Bill Lennox, jonka ura Black Mask -lehdessä käsitti 27 tarinaa sekä lopulta neljä romaania (Murder Can’t Stop, 1946; Dealing Out, 1948; Lights, Camera, Murder, 1960 ja The Demise of Louise, 1962; kaksi jälkimmäistä John Shepherdin nimellä). Lennox-novelleista on koottu kirja (Hollywood Troubleshooter: W. T. Ballard’s Bill Lennox, toim. James L. Traylor, 1984) ja ainakin yksi niistä on suomennettu. ”Murhan arvet” (1939) on pätevä novelli, jossa Lennox selvittää murhatun näyttelijän salaperäisen sisaren arvoituksen. Toinen Ballardin sarjasankari oli Las Vegasissa työskentelevä poliisietsivä Max Turner, joka esiintyi kolmessa romaanissa 1960-luvulla.
Ballard kirjoitti 1940-luvun alussa kymmenisen novellia yhteistyössä Robert Leslie Bellemin kanssa nimellä John Grange; nämä novellit kertoivat supersankari Jim Anthonysta. Ballardin novellien muita sankareita olivat mm. ravirataetsivä Red Drake ja nokkela taksikuski Hymie Beerman. Kiinalaisten superrikollisten alueelle Ballard astui tohtori Zeng Tse-Linistä kirjoittamissaan tarinoissa.
Ballardin ura ulottui 1930-luvulta aina 1970-luvulle asti. Vain vajaa puolet hänen tuotannostaan on rikoskirjallisuutta, sillä melkein koko 1950-luvun ajan hän kirjoitti lännentarinoita eri nimillä. Todhunter Ballard- ja John Turner -nimillä julkaistuja lännenromaaneja on suomennettukin ja ne ovat suurimmaksi osaksi 1950- ja 60-lukujen tuotantoa. Toisen on kuoltava (1959) kertoo miehestä, joka saapuu kaupunkiin vaimonsa murhaajan perässä. Vaikka kirjassa on tyypillisiä ja jopa kliseisiä piirteitä sankarin ryhtyessä auttamaan pientilallisia öykkäröivää maananastajaa vastaan, on siinä myös ajalle ominaisia film noir -tyyppisiä kysymyksenasetteluja ja neuroottisen westernin tunnuspiirteitä. Muita Ballardin salanimiä olivat mm. Parker Bonner, Clay Turner ja Sam Bowie.
Kaksi Ballardin omalla nimellään julkaisemaa ja suomennettua rikosromaania ovat molemmat erinomaisia. Ne kuuluvat yksityisetsivälajityyppiin ja ovat lajinsa hyviä edustajia. Teitä syytetään murhasta (1952) kertoo yksityisetsivä Hal Boydista, joka palkataan vartioimaan nuorta rikasta naista tämän uhkapelikierroksilla. Lyhyt ja tiivis romaani rikkoo lajityypin rajoja muuttumalla puolessa välissä rakkauskertomukseksi, mutta kielen niukkuudesta ja kovaksikeitetystä asenteesta ei anneta periksi. Ballardista onkin todettu, että hänet erottaa muusta kovaksikeitetystä yksityisetsiväkirjallisuudesta se, että hän osasi kirjoittaa rakkaudesta uskottavasti — Bill Lennoxkin seurusteli vakituisesti koko esiintymisensä ajan. Hiukan huonona suomennoksenakin Teitä syytetään murhasta on suomennetun kioskikirjallisuuden parhaimmistoa.
Kunnes kuolema meidät erottaa (1966) sijoittuu niin ikään uhkapelien maailmaan, tällä kertaa Las Vegasiin. Yksityisetsivä Mark Foran palkataan vartioimaan rikasta peluria, joka murhataan. Foran sekaantuu kolmiodraamaan, ja tuloksena on yllättävästikin umpikuja eikä sankari selviä voittajana. Kirjassa on erikoista haikeutta kovan kuoren alla. Sjöblomin dekkaribibliografiassa ehdotetaan, että kirja voisi olla Louis Trimblen kirjoittama — tällä on kirja nimeltä Till Death Do Us Part (1958), joka ilmoitetaan Ballardin teoksen alkuperäiseksi nimeksi, mutta teksti on joka tapauksessa Ballardin Murder Las Vegas Style.
Ballard kirjoitti dekkareita monilla muillakin salanimillä. Neil MacNeil -nimellä hän teki romaaneja Tony Costainesta ja Bert McCallista, jotka toimivat suurten ja varakkaiden yhtiöiden palkkaamina yksityisetsivinä. Romaanissa Kuoleman yksinoikeus (1958) Costaine ja McCall selvittävät ison kaivosyhtiön tarkastajan itsemurhaa ja pelastavat samalla koko yhtiön konkurssista. Toisessa MacNeil -suomennoksessa Kuolema huvittelee (1960) sankarit paljastavat huvipuistossa liikkuvan murhaajan, joka toimii kilpailevan maayhtiön nimiin. Costaine-McCall-kirjoissa on huvittavaa kyynisyyttä eikä ainakaan rahakkaalta näyttävä ja mefistomaisella tavalla komea Costaine ole ollenkaan kiinnostunut liiketoiminnan moraalista, mikäli hän vain saa riittävästi rahaa palkkioksi. Sarjan viimeisessä romaanissa The Spy Catchers (1966), jota ei ole suomennettu, Costaine tosin vierailee lopuksi USA:n presidentin luona antaakseen hänelle vakoojien havitteleman avaruustutkimusraportin. Costaine ja McCall ovat kumpikin kovia naistenmiehiä ja viskinjuojia — niin kuin perinteeseen kuuluu —, mutta Ballard/MacNeil onnistuu pitämään ilottelun järkevissä rajoissa. Kuoleman yksinoikeus on kahdesta suomennetusta MacNeil-romaanista huonompi, sillä sen juonessa on pari omituista harhautusrakennetta ja se on mielenkiinnottomammin kirjoitettu. Kuolema huvittelee -kirjassa miljöökin on luotu paremmin. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että muissa, omalla nimellään julkaisemissaan rikosromaaneissa Ballard oli omimmillaan.
Simo Sjöblom väittää bibliografiassaan, että Ballard olisi kirjoittanut Naamiomies-sarjan osat Kuolema leikkii nukeilla (1937), Seitsemän tikaria (1940), Vampyyrin kuolema (1940) ja Vihreä jumala (1940). Allen Hubinin bibliografiassa yksilöidään vain muutama Naamiomiesten kirjoittaja eikä Ballardia nimetä yhdenkään tekijäksi. John DeWaltin tekemä pulp-kertomusten uusintapainosten bibliografiakaan ei yksilöi kuin muutaman kirjoittajan. DeWaltin tiedot ovat ristiriidassa Sjöblomin antamien kanssa — Vampyyrin kuolemaa ja Vihreää jumalaa DeWalt epäilee Laurence Donovanin kirjoittamiksi. Totuus on kuitenkin, että melkein kaikki 1930-luvun pulp-senttarit kirjoittivat Naamiomies-tarinoita, mutta varmasti tiedetään vain harvoja kirjoittajia ja heidänkin osaltaan tiedot ovat ristiriitaisia. Selvyyttä on vaikea saada.
Kuitenkin Kuolema leikkii nukeilla on vauhdikas ja erinomaisen päätön osa sarjassa, josta ei yleensäkään menoa puutu. On oikeastaan jännittävää, että ennen toista maailmansotaa kirjoittaneet jännärikirjoittajat osasivat kuljettaa juonta jouhevammin kuin vaikkapa 1960—70-luvulla toimineet kollegansa. Kuolema leikkii nukeilla -kirjassa ei ole kerronnallisia katkoksia, ja vaikka juttu — joku lähettää ihmisille heitä esittäviä nukkeja ja tappaa heidät sitten — on yhtä epäuskottava kuin Arthur Conan Doyle huonoimmillaan, sitä lukee silti mielellään.

Rikosromaanit nimellä W. T. Ballard:

Kunnes kuolema meidät erottaa. Puuma 75. Suom. Aila Virtanen. Kustannusosakeyhtiö Viihdekirjat: Tapiola 1971. Alun perin Murder Las Vegas Style. Tower 1967. Suomennoksessa alkuperäisteoksen nimeksi ilmoitettu Till Death Do Us Apart.
Teitä syytetään murhasta. Pantteri 7. Pocket-kirja: Loimaa 1956. Alun perin Walk in Fear. Fawcett 1952.

Nimellä Neil MacNeil:

Kuolema huvittelee. Puuma 33. Suom. M.-L. Markkula. Kustannusosakeyhtiö Viihdekirjat: Tapiola 1964. Alun perin The Death Ride. Fawcett 1960.Kuoleman yksinoikeus. Puuma 11. Suom. V. Laherma. Oy Kodaprint Ab: Helsinki 1962. Alun perin Death Takes an Option. Fawcett 1958.

Nimellä Robert Wallace:

Kuolema leikkii nukeilla. Naamiomies 2. Suom. H. Orava. Viihdekirjat: Tapiola 1967. Alun perin The Dancing Doll Murders, The Phantom Detective, kesäkuu 1937. Taskukirjalaitos: Regency 1965.
Seitsemän tikaria. Naamiomies 7. Suom. H. Orava. Viihdekirjat: Tapiola 1968. Alun perin The Phantom and the Daggers of Kali, The Phantom Detective, huhtikuu 1940. Taskukirjalaitos: The Daggers of Kali. Regency 1965.

Lännenromaanit nimellä Todhunter Ballard:

Silkkijuna. Montana 127. Suom. P. Ikonen. Viihdekirjat: Espoo 1978. Alun perin High Iron. Houghton Mifflin 1953.
Toisen on kuoltava. Suom. M. Nopanen. Viihdekirjat: Tapiola 1966. Alun perin Trouble on the Massacre. Popular Library 1959.

Nimellä John Hunter:

Epätoivoinen mies. Montana 58. Viihdekirjat: Tapiola 1967. Alun perin Duke. Popular Library 1965.
Kultaa ja lyijyä. Mustang 9. Vaasa Oy: Vaasa 1969. Alun perin Badland’s Buccaneers. Pocket Books 1959.
Liekehtivä maa. Montana 122. Suom. S. Salonen. Viihdekirjat: Tapiola 1978. Alun perin The Burning Land. Ballantine 1973.

Rikosnovellit:

Murhan arvet, Seikkailujen Maailma 6/1949. Alun perin Scars of Murder, Black Mask, marraskuu 1939.

Ja sitten Kuudestilaukeavien teksti:

Todhunter Ballard

Willis Todhunter Ballard tai W.T. Ballard, kuten hänet paremmin tunnetaan, eli vuosina 1903-1980. Hänet tunnetaan sekä lännen- että rikoskirjailijana - kummassakin lajityypissä hän oli uskomattoman tuottelias.
Ballard oli rikoskirjailija Rex Todhunter Stoutin serkku, ja hän aloitti uransa 1933 legendaarisessa Black Mask -lehdessä rikosnovellilla "A Little Different". Ensimmäisen tarinansa Ballard oli tosin jo ”myynyt” Hunter, Trader, Trapper –nimiselle erälehdelle 12-vuotiaana. Hän sai maksuksi tarinasta 23 kappaletta lehteä.
Ballard kirjoitti 30-luvulta alkaen pelkästään rikosnovelleja noin tuhat kappaletta sellaisissa lehdissä kuin Ace G-Man Stories, Dime Detective, Feds, Mammoth Detective ja Underworld Detective. Lännentarinoita hän kirjoitti muun muassa Ranch Romances –lehteen, mutta novelleissaan Ballard keskittyi lähinnä rikosjuttuihin. Toisen maailmansodan jälkeen hän kirjoitti monia novelleja ns. slick-lehtiin, kuten Saturday Evening Postiin. Ballardin tunnetuin vakiosankari oli Hollywood-studion turvamies Bill Lennox, jonka ura Black Mask -lehdessä käsitti 27 tarinaa sekä lopulta neljä romaania. Lennox-novelleista on koottu kirja (Hollywood Troubleshooter: W. T. Ballard’s Bill Lennox, 1984) ja yksi niistä, ”Murhan arvet” (1939), on suomennettu.
Ballard johti 30- ja 40-luvuilla yhdessä rikoskirjailija Cleve F. Adamsin kanssa kalifornialaisten pulp-kirjoittajien ja Hollywoodin käsikirjoittajien löyhää yhteenliittymää nimeltä Fictioneers. Ryhmä kokoontui tietyssä ravintolassa, jossa heillä oli yksityinen sali, ja tarkoituksena oli Ballardin sanoin puhua työasioista ja "ottaa mukava känni ja lähteä sitten joukolla johonkin kaupungin varieetehen". Ryhmään kuului noin 25 jäsentä; heidän joukossaan olivat mm. Raymond Chandler, Horace McCoy ja lukuisia B-länkkäreitä käsikirjoittanut John K. Butler. Myös Dashiell Hammett osallistui kokouksiin. Kuva ryhmän kokouksesta löytyy mm. Frank MacShanen Chandler-elämäkerrasta.
Ballard keskeytti rikoskirjailijan uransa melkein tyystin 1950-luvun ajaksi ja keskittyi länkkäreihin. Hänen ensimmäinen alan kirjansa ilmestyi 1951 - Two-Edged Vengeance oli vielä kovakantinen ja Macmillanin julkaisema, mutta vuodesta 1953 alkaen Ballard julkaisi melkein yksinomaan pokkareita, mm. Popular Librarylla. 1960-luvun alussa hän julkaisi muutaman kirjan Doubledaylla; näistä 1965 ilmestynyt Gold in California sai Western Writers of American jakaman Spur-palkinnon. Kirja kertoo nuoresta pojasta, joka kasvaa sanomalehtimiessetänsä kasvattamana Kalifornian kultaryntäyksen aikaan. Kirjassa sanotaan olevan Edna Ferberin (Jättiläinen) ja Bret Harten vaikutusta.
Ballard käytti länkkäreitä kirjoittaessaan lukuisia salanimiä eikä kaikkia ole ilmeisesti pitävästi selvitetty. Parker Bonner– ja Sam Bowie -nimillä ilmestyi 50-70-luvuilla kymmeniä lännenromaaneja. Clay Turner -nimellä 70-luvun alussa kirjoitetuissa kirjoissa oli pääosassa juutalainen kauppias Ben Gold. Brian Fox -salanimellä Ballard kirjoitti italowestern-tyyppisiä Sabata-länkkäreitä ja sittemmin saksalaistuneella Jack Slade -salanimellä Lassiter-kirjoja. Clint Reno –nimellä Ballard tahkoi pari kovaa lännenromaania 70-luvun alussa. Brian Agar –nimellä Ballardkin teki muutamia seksipokkareita 60-luvulla. Yhdessä Norbert Davisin kanssa Ballard kirjoitti romaanin Murder Picks a Jury (1947), joka ilmestyi nimellä Harrison Hunt. John Shepherd –nimellä ilmestyi pari dekkaria 60-luvun alussa.
Ballard teki pienen pyrähdyksen television puolelle 50-luvun alussa, kun hän kirjoitti 1952 tehtyä tv-sarjaa Cowboy G-Men. Sarjan muina kirjoittajina oli mm. William R. Cox. Sarjassa Jackie Coogan esitti Stoney Crockett –nimistä sankaria.
Suomeksi on julkaistu nimillä Todhunter Ballard, John Hunter, Brian Fox ja Jack Slade ilmestyneitä länkkäreitä. Ballard-nimellä ilmestynyt Toisen on kuoltava (1959) kertoo miehestä, joka saapuu kaupunkiin vaimonsa murhaajan perässä. Vaikka kirjassa on tyypillinen juonikuvio, kun sankari ryhtyy auttamaan pientilallisia öykkäröivää maananastajaa vastaan, on siinä myös ajalle ominaisia film noir -tyyppisiä kysymyksenasetteluja ja neuroottisen westernin tunnuspiirteitä. Silkkijuna (1953) on alun perin ilmestynyt kovakantisena ja suomennoksena se on rajusti ja ikävästi lyhennetty, mutta se vaikuttaa kiinnostavalta länkkäriä ja rikoskirjaa yhdistävältä teokselta, joka kertoo arvolastia kuljettavan junan ryöstöstä. Ballard kuvaa taitavasti myös kaupunkiyhteisöä.
John Hunter –nimellä on ilmestynyt kolme lännenromaania, joista yksi on 50-luvulta, yksi 60-luvulta ja yksi 70-luvulta. Kultaa ja lyijyä (1959) on erinomainen suoritus, jossa Hunter/Ballard kuvaa erinomaisesti rautatie-etsivän soluttautumista suureen rikollisjengiin, jota johtaa psykopaattisesti käyttäytyvä Joel Kelly. Jengi murhaa kirjan alussa Kellyn sisaren aviomiehen, joka on hänkin ollut rautatie-etsivä. Ballardin kykyä kuljettaa juonta iskevästi ja voimalla eteenpäin ei voi kuin ihailla.
Epätoivoinen mies (1965) osoittaa, että Ballardilla oli kyky kuvata hyvin ja uskottavasti epäsosiaalisia hahmoja – tämän keskushenkilönä on öykkärimäinen, mutta karismaattinen Duke Hampton, joka kuljettaa karjaa maksusta, mutta usein epäilyttävin keinoin. Ballardin kuvaamana Hamptonin mielialan vaihtelut ovat uskottavia ja tekevät hahmosta melkein elämää suuremman. Ei ihme, että kirjan alkuperäinen nimi onkin Duke – vaikka on helppo myös uskoa, että nimi on ollut kustantajan ehdotus ja siinä on haluttu kalastaa John Waynen suosiolla. Tätähän kutsuttiin Dukeksi; John Wayne on myös helppo nähdä Ballardin Duke Hamptonin esittäjänä.
Epätoivoisessa miehessä skaala on laajempi kuin Kultaa ja lyijyä –teoksessa. Epätoivoinen mies saavuttaa melkein eeppiset mittasuhteet, kun päähenkilöt kuljettavat 3000-päistä karjalaumaa kiinalaisten hallitsemaan kaupunkiin. Lopetusjakso on hurjaa toimintaa, jollaista tulisi olla kaikissa kioskilänkkäreissä. Ballard kuvaa kiinnostavasti kiinalaista yhteisöä, ja vaikka kuvauksessa on mukana jonkin verran rasistisia sävyjä, kirjailija on selvästi perehtynyt aiheeseen eikä tarjoile kuluneita stereotypioita.
Ballard palkattiin kirjoittamaan kirjaversio Gianfranco Parolinin ohjaamasta ja Renato Izzon käsikirjoittamasta spagettiwesternistä Sabata, salaperäinen ratsastaja (1970), jossa Lee Van Cleef esittää häikäilemätöntä rikollista. Tällä on käytössään kaikenlaisia vempaimia, joita elokuvassa esitellään auliisti. Sabata-elokuvia valmistui sittemmin monta lisää, mutta Lee Van Cleef on pääosassa vain sarjan toisessa osassa È tornato Sabata.. hai chiuso un’altra volta (englanniksi Return of Sabata, 1971), jota ei Suomessa ole ilmeisesti nähty. Ballard kirjoitti kirjaversiot vain näistä kahdesta kirjasta. (Yul Brynnerin tähdittämästä Adios, Sabata –elokuvasta (1971) kirjaversion teki entinen Playboy-malli Alice Denham.)
Sabata-elokuvissa on spagettiwesterneille tyypillisiä ylilyöntejä eivätkä ne kirjoissa tunnu sen paremmilta ja uskottavammilta. Sabata (1970) on kahdesta kirjasta selkeästi parempi ja jouhevampi. Se on pääpiirteissään ns. keikkakirja, jonka alussa rikolliset varastavat armeijalta 60 000 dollaria sisältävän kassakaapin. Sabata, jonka erityisalaa tällaiset ovat, ampuu rikolliset ja palauttaa kassakaapin. Tämän jälkeen hän yrittää selvittää, kuka rahoitti ison keikan. Tässä kirjassa Sabata muistuttaa Donald Westlaken Richard Stark –kirjojen Parkeria, kovaa ja kylmää ammattirikollista.
Sabatan paluu (1971) on mielenkiinnottomampi ja sen juoni monine sivupolkuineen on raskaampi seurata. Groteskit sivuhahmot tuntuvat perusteettomilta ja Sabatan käyttämät vempaimet ja hänen turvautumisensa hihaan piilotettuun Derringer-pistooliin hiukan rasittavilta. Elokuvien kirjaversioissa tällaiset viat johtuvat yleensä alkuperäisestä käsikirjoituksesta, jota hyväkään kirjailija ei pysty parantamaan.
Vaikeampia tapauksia ovat sitten Jack Slade –kirjat. Jack Slade oli yhteissalanimi, jota käyttivät Ballardin lisäksi ainakin Barry Cord, Ben Haas (eli Richard Meade) ja Dean Owen. Eri tekijöitä ei ole pitävästi selvitetty. Lisäksi ongelmia aiheuttaa se, että nimimerkkiä ryhtyivät sittemmin käyttämään saksalaiset lännenpokkaristit.
Ballardin tiedetään kirjoittaneen neljä ensimmäistä Slade-kirjaa, joista kaksi jälkimmäistä on suomennettu. Ballardin Sladet ovat hyviä toimintakirjoja, joissa on aimo annos reipasta kyynisyyttä, kuten kirjassa Ainoa mahdollisuus (1968), jossa Slade törmää hyvännäköiseen, aviomiestään pakenevaan naiseen. Mies on luvannut naisen palauttajalle 10 000 dollaria, mutta kummankin osapuolen kertomukset eroavat toisistaan sen verran, että Slade päättää huijata kumpaakin. Samaan aikaan Sladen perässä ovat Wells Fargo –yhtiön omat etsivät. Kirja on vauhdikas ja humoristinen ja paikoin myös yllättävän realistinen, kun kirjassa kuvataan kiinalaisten yhteisöä San Fransiscossa – kannattaa muistaa, että Ballard kuvasi kiinalaisia myös Epätoivoisessa miehessä.
Ballardilta on suomennettu myös kaksi rikosromaania omalla nimellä ja kaksi nimellä Neil MacNeil. Kummatkin Ballard-nimellä suomennetut kirjat, Teitä syytetään murhasta (1952) ja Kunnes kuolema teidät erottaa (1967), ovat erinomaisia lajityyppinsä edustajia.
Simo Sjöblom väittää rikoskirjallisuuden bibliografiassaan, että Ballard olisi kirjoittanut Richard Wallacen nimellä Naamiomies-sarjan osat Kuolema leikkii nukeilla (1937), Seitsemän tikaria (1940), Vampyyrin kuolema (1940) ja Vihreä jumala (1940); kirjat ovat jo 30-luvulla ilmestyneen pulp-lehtisarjan pokkariversioita. Allen Hubinin rikoskirjallisuuden bibliografiassa yksilöidään vain muutama Naamiomiesten kirjoittaja eikä Ballardia nimetä yhdenkään tekijäksi. John DeWaltin tekemä pulp-kertomusten uusintapainosten bibliografiakaan ei yksilöi kuin muutaman kirjoittajan. DeWaltin tiedot ovat ristiriidassa Sjöblomin antamien kanssa — Vampyyrin kuolemaa ja Vihreää jumalaa DeWalt epäilee tuotteliaan senttarin Laurence Donovanin kirjoittamiksi. Naamiomies-tarinoiden kirjoittajia tiedetään varmaksi kuitenkin vain harva 30-luvun pulp-senttari.

Lännenromaanit nimellä Todhunter Ballard:

Silkkijuna. Montana 127. Suom. P. Ikonen. Viihdekirjat: Tapiola 1978. Alunperin High Iron. Houghton Mifflin 1953.
Toisen on kuoltava. Montana 22. Suom. M. Nopanen. Viihdekirjat: Tapiola 1966. Alun perin Trouble on the Massacre. Popular Library 1959.

Lännenromaanit nimellä John Hunter:

Epätoivoinen mies. Montana 58. Suom. Viihdekirjat: Tapiola 1967. Alun perin Duke. Popular Library 1965.
Kultaa ja lyijyä. Mustang 9. Suom. U. Maajärvi. Vaasa: Vaasa 1969. Alun perin Badland's Buccaneers. Pocket Books 1959.
Liekehtivä maa. Montana 122. Suom. S. Salonen. Viihdekirjat: Tapiola 1978. Alun perin The Burning Land. Ballantine 1973.

Lännenromaanit nimellä Brian Fox:

Sabata. Mustang 58. Suom. J.V. Ilkka. Vaasa: Vaasa 1972. 2. laitos: Sabata. Montana 116. Suom. Pirkko Ikonen. Viihdekirjat: Espoo 1977. Alun perin Sabata. Award 1970.
Sabatan paluu. Mustang 73. Suom. U. Maajärvi. Vaasa: Vaasa 1975. Alun perin Return of Sabata. Award 1971.

Lännenromaanit nimellä Jack Slade:

Ainoa mahdollisuus. Caliber 45 6. Suom. U. Maajärvi. Vaasa: Vaasa 1972. Alun perin Man from Cheyenne. Tower 1968.
Kovan pelin mies. Suom. J.V. Ilkka. Vaasa: Vaasa 1971. Caliber 45 2. Alun perin Bandido. Tower 1968.
Röyhkeät otteet. Caliber 45 4. Suom. U. Maajärvi. Vaasa: Vaasa 1972. Alun perin Man from Yuma. Tower 1968.

Rikosromaanit nimellä W.T. Ballard:

Kunnes kuolema meidät erottaa. Puuma 75. Suom. Aila Virtanen. Viihdekirjat: Tapiola 1971. Alun perin Murder Las Vegas Style. Tower 1967. (Suomennoksessa alkuperäisteoksen nimeksi ilmoitettu Till Death Do Us Apart.)
Teitä syytetään murhasta. Pantteri 7. Pocket-kirja: Loimaa 1956. Alun perin Walk in Fear. Fawcett 1952.

Rikosromaanit imellä Neil MacNeil:

Kuolema huvittelee. Puuma 33. Suom. M.-L. Markkula. Viihdekirjat: Tapiola 1964. Alun perin The Death Ride. Fawcett 1960.
Kuoleman yksinoikeus. Puuma 11. Suom. V. Laherma. Kodaprint: Helsinki 1962. Alun perin Death Takes an Option. Fawcett 1958.

Rikosromaanit nimellä Robert Wallace:

Kuolema leikkii nukeilla. Naamiomies 2. Suom. H. Orava. Viihdekirjat: Tapiola 1967. Alun perin The Dancing Doll Murders, The Phantom Detective, kesäkuu 1937. Taskukirjalaitos: Regency 1965.
Seitsemän tikaria. Naamiomies 7. Suom. H. Orava. Viihdekirjat: Tapiola 1968. Alun perin The Phantom and the Daggers of Kali, The Phantom Detective, huhtikuu 1940. Taskukirjalaitos: The Daggers of Kali. Regency 1965.

Rikosnovelli nimellä W.T. Ballard:

Murhan arvet, Seikkailujen Maailma 6/1949. Alun perin Scars of Murder, Black Mask, marraskuu 1939.

keskiviikkona, huhtikuuta 11, 2007

George Bagby

George Bagby

George Bagbyn oikea nimi oli Aaron Marc Stein (1906—85). Hän teki pitkän uran 1930-luvun alusta 1980-luvun alkuun asti monipuolisena ja viihdyttävänä rikoskirjailijana. Stein ei ollut kovaksikeitetty kirjailija, vaan pikemminkin poliisikirjailija, joka kirjoitti pulp-tyyppisiin lehtiin vasta 1950-luvulla ja silloinkin vain muutaman novellin esimerkiksi Manhuntiin. Stein toimi Mystery Writers of American puheenjohtajana.
Stein julkaisi esikoisteoksensa jo 1930, mutta ensimmäisen rikosromaaninsa Murder at the Piano hän julkaisi George Bagbyn nimellä 1935. Omalla nimellään Stein julkaisi ensimmäisen rikosromaanin The Sun Is a Witness 1940. Stein käytti vielä yhtä salanimeä, Hampton Stonea, vuodesta 1948 ja teoksesta The Corpse in the Corner Saloon alkaen.
Bagby-nimellä on suomennettu jatkokertomuksena Kuollut näyteikkunassa, jossa seikkailee kaikissa Bagby-kirjoissa esiintynyt tarkastaja Schmidt.

Jatkokertomukset:
Kuollut näyteikkunassa, Apu 12—30/1959.

tiistaina, huhtikuuta 10, 2007

George Axelrod

Tämä kirjahan on ilmestynyt (tai ainakin ilmestyy kohtapuoliin) uudella kannella Hard Case Crimelta. Luulen, että suomalainen käännös on lyhennetty tai ainakin huono ja että kirja on parempi kuin annan tässä ymmärtää. En jaksa nyt kaivaa esiin Hard Case Crimen sivuilta kirjan kantta, joka on varmasti upea.

George Axelrod

George Axelrod (s. 1922) on tunnettu näytelmäkirjailija ja elokuvakäsikirjoittaja, joka on tehnyt myös muutaman romaanin. Hänen läpimurtonsa oli vuoden 1955 Kesäleski, sekä näytelmä että siitä tehty Billy Wilderin ohjaama elokuva. Axelrodin elokuvakäsikirjoituksista tunnetuimpia ovat Bussipysäkki (1956), Houkuttelevat huulet (1957), Aamiainen Tiffanylla (1961) ja Mantshurian kandidaatti (1962). 1960-luvulla Axelrod kokeili myös ohjaajana, tuloksena hillitön yliopistosatiiri Oppi kaataa ojaan (1966) ja epäonnistuneeksi sanottu Aviovaimon käsikirja (1968).
Uransa varhaisvaiheissa 1952 Axelrod julkaisi Fawcett Gold Medal -kirjana teoksen Blackmailer, joka on suomennettu nimellä Murhaava käsikirjoitus. Kirja on jossain määrin satiirinen kustannusmaailmaan sijoittuva jännäri, jossa käydään tappavaa kauppaa kuolleen hemingwaylaisen kirjailijan viimeiseksi jääneestä käsikirjoituksesta. Juoni on melko sekava, mutta kohtuullisesti Axelrod myös selviää sen karikoista. Mitään omaperäistä kirjassa ei ole, vaan se on ajalleen hyvin tyypillinen huijaus- ja intohimojännäri.
Kirjan kiinnostavimmassa kohdassa päähenkilö menee elokuviin sekä poliiseja paetakseen että nähdäkseen entisen rakastettunsa — joka on yksi pääepäillyistä — valkokankaalla. Mies katselee elokuvaa nimeltä ”Kaupungin houkutukset”, joka on selvästi 1940-luvun lopulle tyypillinen B-elokuva: ”’Kaupungin houkutukset’ lienee elokuvattu parissa-kolmessa viikossa. Kohtaukset vaikuttivat huonosti harjoitelluilta. Elokuvanikkarin tarkoituksena oli varmaankin ollut tehdä filmi mahdollisimman nopeasti ja halvalla ansaitakseen siitä mahdollisimman paljon rahaa. Niin kutsuttu juoni oli mahdoton. Ja repliikit surkeita. Mutta kokonaisuutensa se ei kuitenkaan ollut aivan toivoton”, päähenkilö toteaa ja jatkaa: ”Ajoittain kehnoista valonheittimistäkin huolimatta — joista [kuvaajaa] tuskin voidaan syyttää — hän [naispäähenkilö] vaikutti ihmeellisen elinvoimaiselta ja fyysillisesti houkuttelevalta. Olisi voinut luulla heidän tosissaan taistelleen elämästään tuossa hyljätyssä vajassa.” Tämä kuulostaa sellaiselta kritiikiltä, jota ranskalaiset ja Yhdysvalloissa Manny Farber harjoittivat 1950-luvulla — mutta ilmeisesti kuitenkin vasta vuoden 1952 jälkeen, jolloin Axelrod oli kirjansa julkaissut! Ehkäpä Axelrodia voi siis pitää ensimmäisenä, joka on huomannut horjuvien B-elokuvien hyvät puolet.

Romaani:
Murhaava käsikirjoitus. Pantteri 1. Pocket-Kirja: Loimaa 1955. Alun perin Blackmailer. Fawcett 1952.

torstaina, huhtikuuta 05, 2007

Michael Avallone


Michael Avallone on jäänyt Suomessa melkein tuntemattomaksi, vaikka hänen huonoutensa kirjoittajana ja hankaluutensa ihmisenä ovat tehneet hänestä legendaarisen hahmon Yhdysvaltain pokkariharrastajien keskuudessa. Suhtaudun häneen varmasti liian lempeästi tässä, joskin veikkaan, että tässä mainitut pari teosta ovat käyneet aikamoisen toimitusrumban lävitse - olen lukenut väitteitä, että Avallonen käsikirjoitukset eivät kelvanneet kustantajille sellaisenaan juuri koskaan. On esimerkiksi väärin sanoa, että Avallone olisi kirjoittanut Nick Carterinsa Valerie Moolmanin kanssa, vaan pikemminkin kustannustoimittaja Moolman toimitti Avallonen käsikirjoitusta niin paljon, että häntä voi pitää sen toisena tekijänä.
Mainitsen myös, että Avallone osallistui fanitoimintaan 80-luvulla, mutta ilmeisesti lähinnä haukkumalla niitä, jotka eivät olleet ostaneet häneltä tekstejä.

Uusi dekkarikirjailija Dave Zeltserman on tosin nostanut yhdeksi suosikikseen Avallonen tekemän kirjaversion Fullerin Shock Corridorista - toimeksianto ainakin on todella erikoinen, elokuvahan ei juuri tuntuisi kirjaksi muokkaantuvan. (Jälkeenpäin huomasin, että 80-luvulla Maxim Jakubowskin toimittamassa Blue Murder -pokkarisarjassa, jossa ilmestyi kaikenlaisten vanhojen jännärien uusintapainoksia (kuten Henry Farrellin Whatever Happened to Baby Jane?), ilmestyi vuonna 1990 myös Avallonen Shock Corridor. Kirjaa näkyy saavan halvalla.)

Tästä puuttuu Avallonen viimeiseksi jäänyt kirja, PaperJacks-sarjassa julkaistu High Noon at Midnight. Kirjasta sanotaan näin: "Walter Woody amassed an empire ten times the size of that of billionaire Howard Hughes. Though he has been dead for a number of years, the executors of Woody's estate have managed to keep his death from the public..."
Edit: kirjailija ja pokkarikeräilijä James Reasoner kirjoitti blogissaan saaneensa melko luotettavalta taholta tietää, että ne Bucher-kirjat, jotka Simo Sjöblom (ja minä hänen jälkeensä) on laittanut Avallonen kirjoittamaksi, onkin kirjoittanut mies nimeltä James Dockery. Mainitsen asian täällä; tarkemmin postauksen linkeissä.

Michael Avallone

Michael Avallone (1924—1999) julkaisi elinaikanaan yli 220 kioskipokkaria ja käytti ainakin neljäätoista salanimeä. Avallonen tavaramerkkejä olivat sekopäinen kielenkäyttö, joka ei piitannut kieliopin tai selkeyden vaatimuksista, ja improvisoitu juonenkuljetus. Avallonen suosituin sankari oli yksityisetsivä Ed Noon, joka esiintyi kymmenissä romaaneissa vuonna 1953 ilmestyneestä kirjasta The Tall Dolores alkaen. Viimeinen Ed Noon -kirja oli Dark on Monday (1978). Avallone kirjoitti Noon-kirjojen lisäksi kirjojen elokuvaversioita (mm. Samuel Fullerin Shokkikäytävästä!), Nick Cartereita ja Stuart Jasoneita ja naisten gotiikkaa mm. hauskalla salanimellä Edwina Noone.
Avallonen kirjat ovat huonon tai ainakin epämääräisen kielen lisäksi täynnä surkeita vitsejä ja viittauksia elokuviin — kirjassa Shoot It Again, Sam (1972) Ed Noon kohtaa rikollisjoukon, jonka jäsenet esiintyvät Maltan haukan roistoina ja yrittävät huijata Noonia luulemaan olevansa Bogartin esittämä Sam Spade. Francis Nevins kuvailee tyypillistä Avallone-kirjaa mukailemalla Chandlerin tuttua ohjetta: ”jos ei tiedä, miten jatkaa, pitää laittaa musta kääpiö tulemaan ovesta käsillään kävellen 45-kaliiperinen jalassa”. Bill Pronzini huvittelee lainaamalla ns. noonismeja Avallonen teoksista: ”The door chimes were still disturbing Beethoven in his grave when I rushed to meet him” (The Crazy Mixed-Up Corpse, 1957), ”The whites of his eyes came up in their sockets like moons over an oasis lined with palm trees” (The Voodoo Murders, 1957), ”She (…) unearthed one of her fantastic breasts from the folds of her sheath skirt” (The Horrible Man, 1972). Pronzini nimittääkin Avallonea ”vaihtoehtoisen (alternative) rikoskirjallisuuden mestariksi”.
Avallone kirjoitti myös paljon novelleja, mm. Private Investigator Detective Magazineen, Mike Shayne Mystery Magazineen, Mystery Monthlyyn ja Shell Scott Mystery Magazineen. Avallone toimitti Tales of the Frightened -nimistä lähinnä kauhutarinoita julkaissutta lehteä ja American Agentia. Vanhoilla päivillään Avallone osallistui ahkerasti pulp-fanitoimintaan käymällä alan tapaamisissa ja kirjoittamalla novelleja ja muistelmia sellaisiin lehtiin kuin Skullduggery ja Xenophile.
Avallonen suomennetut kirjat eivät kuulu hänen kiinnostavimpiinsa, sillä yhtään Ed Noon -kirjaa ei ole suomennettu.
Nick Carterin henkiin herättäminen vuonna 1964 oli amerikkalaisen pokkaririntaman vastaveto Ian Flemingin James Bondien luomalle villitykselle. Niin sanotuista dime noveleista alkunsa saanut Nick Carter oli edellisen kerran esiintynyt omassa pulp-lehdessään 1933—1936 ja vuosina 1939—1940 kolmessa elokuvassa, joissa Carteria esitti Walter Pidgeon. Lyle Kenyon Engel, joka oli toiminut kustannusalalla jo pulp-lehtien aikana, kehitti hahmoa ja myi uudelleensyntyneen Carterin Award-kustantamolle. Carterista tuli James Bondin kaltainen naisiinmenevä tehokas tappokone. Carterista riisuttiin lopullisesti kaikki 1800-luvun lopulta peräisin olleet herrasmiesrosvon elkeet.
Avallone kirjoitti sarjan kaksi ensimmäistä kirjaa sekä joitain myöhempiäkin. Niistä on suomennettu kolme. Sarjan ensimmäinen teos Juokse, vakoilija, juokse (1964) on Avallonelle epätyypillisen selväjärkisesti kirjoitettu, vaikka tarina lentokoneita ja tärkeitä diplomaatteja räjäyttävistä terroristeista ei olekaan kovin kiinnostava. Parempia ovat seuraavat Avallonen Carterit, Lohikäärmeen tytär (1964), jossa on aimo annos kiinalaisiin kohdistuvaa rasismia ja sadistista seksuaalisuutta, ja Pyöveli (1964), jossa Carter koettaa pelastaa ranskalaista vakoojaa Vietnamissa. Jälkimmäisessä kirjassa poliittiset mielipiteet ovat mitä ovat, mutta erikoista on se, että Carter rakastuu eikä saa rakastettuaan. Kirjan lopussa on sarjalle outoa surullisuutta. Kerronnan selväjärkisyys Avallonen Cartereissa selittynee sillä, että kustannustoimittaja Valerie Moolmanin tiedetään käyneen käsikirjoitukset läpi tiukalla kammalla. Moolman on ilmeisesti karsinut Avallonen pahimpia maneereja ja selventänyt kieltä. Moolmanilta itseltään on suomennettu kahdeksan Nick Carter -sarjan teosta.
Tuhat ruumisarkkua (1965) kuuluu The Man from U.N.C.L.E. -sarjaan. Juonellisesti kirja ei ole innostava eikä edes jännittävä, parhaimmillaan se on Avallonen keksiessä absurdeja ja omituisia yksityiskohtia, kuten kuolevan agentin, joka pukeutuu vaatteisiinsa takaperin jättääkseen toisille viestin.
Yhteissalanimellä Stuart Jason alettiin 1970-luvun alussa julkaista kirjoja Bucherista, joka on samanlainen rikollisten joukkotappaja kuin Don Pendletonin Mack Bolan tai Joseph Rosenbergerin Richard Camellion. Kaikkien kirjojen kirjoittajia ei ole varmasti selvitetty, mutta Simo Sjöblomin bibliografiassa väitetään, että jo vuosikymmenen alussa ilmestyneet Jasonit ovat Avallonen kirjoittamia. Allen J. Hubinin bibliografia ei tue väitettä ja muutkin hakuteokset ilmoittavat Avallonen kirjoittamiksi vain 1970- ja 1980-lukujen vaihteessa ilmestyneet Jason-kirjat. Näistä ei ole kuitenkaan suomennettu yhtäkään. On kuitenkin sinänsä todennäköistä, että itseään ”lännen nopeimmaksi kirjoituskoneeksi” nimittänyt Avallone on kirjoittanut suomennetut Jason-kirjat. Toinen varmasti tiedetty Jasonien kirjoittaja on 1940-luvulta asti lännentarinoita tehnyt Lee Floren.
Bucher- eli Teurastaja-kirjat eivät eroa lajityypin muista edustajista kuin siinä, että Avallone kirjoittaa liioitellun vitsikkäästi ja antaa henkilöille hassuja nimiä: esimerkiksi kirjassa Viimeiseen hengenvetoon (1971) on sellaisia henkilöitä kuin Bull Bassoon, Nafta Pete Grooder ja Ralphy ”Yksikeuhko” Sadbo. Bucher on entinen mafiapomo, joka kyllästyy rikollisuuteen ja alkaa tappaa omiaan. Lopulta hänkin, Mack Bolanin tapaan, päätyy hallituksen ja poliisin palkkalistoille.
Ongelmallinen tapaus bibliografisesti on Edwina Noone -nimellä julkaistu Pelottava intohimo (1984), jota Simo Sjöblom väittää Avallonen kirjoittamaksi. Twentieth Century Crime and Mystery Writers ja sen tuoreempi painos St. James Crime and Mystery Writers ilmoittavat kuitenkin Avallonen käyttäneen Edwina Noone -nimeä vain vuosina 1965—1973. Kyseessä on joka tapauksessa tavanomainen naisten jännäri, jossa nuori nainen palkataan rikkaan halvaantuneen arkkitehdin hoitajaksi taloon, jossa piilee salaisuuksia. [Kirja on olemassa ja se saattaa olla omakustanne, jonka Avallone sai valtakunnalliseen levitykseen. En muista, mistä on tieto, että kustantajan nimi on Beagle, kuten ilmoitan bibliografiassa, Abebooksin mukaan kustantaja voi olla myös Blue Heron Press ja jakelija Capital Distributing.]
Avallonelta on suomennettu myös pari novellia. ”Roskaaminen kielletty” kertoo viisivuotiaasta Bobbysta, jonka isä on FBI-agentti ja jatkuvassa vaarassa tulla tapetuksi. Isän ohje ”ei saa heittää mitään auton ikkunasta ulos” saa aikaan ironisen lopun. ”Murhaaja oikeussalissa” on rikospähkinä.

Rikosromaanit nimellä Michael Avallone:

Tuhat ruumisarkkua. Hai-kirja 15. Suom. J. Jansson. Sarjakustannus: Tampere 1966. Alun perin The Thousand Coffins Affair. Ace 1965.

Nimellä Stuart Jason: (huom! ilmeisesti James Dockeryn kirjoittamia)

Havannan hauta. Teurastaja 5. Suom. Ilkka Syren. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1986. Alun perin The Cubano Caper. Pinnacle 1976.
Hitaampi kuolee ensin. ”Teurastaja” Bucher 1. Suom. Heikki Haveri. Lukijapalvelu: Helsinki 1980. Alun perin Kill Quick or Die. Pinnacle 1970.
Kohtelias pyöveli. Teurastaja 4. Suom. Heikki Haveri. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1986. Alun perin Kill Gently, but Sure. Pinnacle 1975.
Kuolema Puerto Ricossa. Teurastaja 6. Suom. Pertti Koskela. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1986. Alun perin Suicide in San Juan. Pinnacle 1975.
Kuoleman kauppias. ”Teurastaja” Bucher 5. Suom. Heikki Haveri. Lukijapalvelu: Helsinki 1983. Alun perin Deadly Deal. Pinnacle 1973.
Murhasopimus. Teurastaja 3. Suom. Heikki Haveri. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1986. Alun perin The African Contract. Pinnacle 1975.
Tappamisen aika. ”Teurastaja” Bucher 6. Suom. Heikki Haveri. Lukijapalvelu: Helsinki 1983. Alun perin Kill Time. Pinnacle 1973.
Verikosto. Teurastaja 1. Suom. Heikki Haveri. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1985. Alun perin Blood Vengeance. Pinnacle 1975.
Verisinetti. ”Teurastaja” Bucher 9. Suom. Heikki Haveri. Lukijapalvelu: Helsinki 1984. Alun perin Sealed with Blood. Pinnacle 1973.
Verivelka. ”Teurastaja” Bucher 4. Suom. Heikki Haveri. Lukijapalvelu: Helsinki 1983. Alun perin Blood Debt. Pinnacle 1972.
Viimeiseen hengenvetoon. ”Teurastaja” Bucher 2. Suom. Heikki Haveri. Lukijapalvelu: Helsinki 1982. Alun perin Come Watch Him Die. Pinnacle 1971.

Rikosromaanit nimellä Nick Carter ja yhdessä Valerie Moolmanin kanssa:

Juokse, vakoilija, juokse. Nick Carter 1. Suom. Veijo H. Kainulainen. Viihdekirjat: Tapiola 1966. Alun perin Run, Spy, Run. Award 1964.
Lohikäärmeen tytär. Nick Carter 2. Suom. Veijo H. Kainulainen. Viihdekirjat: Tapiola 1966. Alun perin The China Doll. Award 1964.
Pyöveli. Nick Carter 15. Suom. Risto Säämänen. Viihdekirjat: Tapiola 1969. Alun perin Saigon. Award 1964.

Romanttiset romaanit nimellä Edwina Noone:

Pelottava intohimo. Naiskohtalo 4. Suom. Maire Nopanen. Winthers: Helsinki 1987. Alun perin Tender Loving Fear. Beagle (?) 1984.

Rikosnovellit:
Murhaaja oikeussalissa, RikosPalat 3/1988.
Roskaaminen kielletty teoksessa Josh Pachter (toim.): Top Crime — jännityksen valiot. Suom. Jouko Vanhanen. Kirjayhtymä: Helsinki 1984. Julkaistu myös nimellä Pienet asiat tekevät kipeää, Alfred Hitchcockin jännityskertomuksia 8. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1982.