Hugh B. Cave

Hugh B. Cave kuoli vuonna 2005 ja aloin tutkia hänen tuotantoaan enemmän, koska kuulin jatkuvasti ulkomaisilla sähköpostilistoilla ja muilla kovia kehuja hänen tuotannostaan, vaikka Pulpografiaan löytämieni tekstien perusteella paljon kehuttavaa ei ollut. Olin lukenut myös jonkin ison pulp-antologian, johon otettu Caven novelli ei ollut häävi.

Tein Cavesta isomman jutun pienipainoksiseen Pulp-lehteen ja sain Baggen Tapanilta lainaan pari koostetta Caven rikosnovelleista ja tilasin netistä Caven kauhunovelleista kootun Murgunstrumm-kirjan. Tilasin myös Caven muita teoksia, pari vanhempaa romaania ja uudempia kauhujuttuja, ja tajusin vasta siinä vaiheessa, että Caven ura on monipuolisempi ja laadukkaampi kuin Pulpografian hakusanassa väitän.

Laitan jutun loppuun Pulp-lehdessä ilmestyneen laajemman artikkelin, jätän pois sen perässä olleen katsauksen vanhoihin Cave-suomennoksiin, mutta otan mukaan uudemmissa antologioissa olleet Cave-suomennokset. Tein myös Caven sähköpostilla tehty haastattelu, postitan sen ehkä erikseen.

Hugh B. Cave (s. 1910) oli erittäin tuottelias pulp-lehtien kirjoittaja, jonka tarinoita ilmestyi niin ”laadukkaissa” pulp-lehdissä kuten Black Maskissa ja Weird Talesissa ja sellaisissa toisen luokan lehdissä kuin Dime Mystery Book ja Horror Stories. Cave kirjoitti mitä tahansa kauhusta jännäreihin, science fictionista meritarinoihin. Parhaiten hänet muistetaan kauhukirjailijana, mutta myös ”tuhmien” (spicy) lehtien ahkerana avustajana. Häveliääseen pornografiaan keskittyneitä rikosjuttuja Cave kirjoitti hassulla salanimellä Justin Case. Cave palasi unohduksesta 1970-luvulla ja on edelleen aktiivinen kirjailija. Nykyisissä pulp-harrastajien piireissä hänen arvostuksensa on suurta.
Cavea on suomennettu vähän hänen tuotteliaisuuteensa nähden. ”Cordayn alibi” on tyypillinen loppuyllätykseen huipentuva tarina miehestä, joka murhaa vihaamansa pomon. ”Reportteri puuttuu asiaan” kertoo toimittajasta, joka selvittää monimutkaisen murhavyyhden, joka saa alkunsa, kun huippuarkkitehdin suunnitteleman talon ullakkoa ei saisi tutkia, vaikka talosta pitäisi tehdä juttu. ”Myrkkypullon arvoitus” on melko vaatimaton englantilaistyyppinen mysteeri. Jonathan Eldridgen kanssa kirjoitettu ”Haaksirikko” (1937) on kauhunovelli, jossa sähköttäjän haamu pelastaa uppoavan laivan. ”Toivoton Tony” on puolestaan lyhyt romanttinen humoreski. Näiden lisäksi Markku Sadelehto kelpuutti muutaman Caven vanhan novellin 1990-luvun alussa toimittamiinsa antologioihin.
Caven rikosnovelleista ”Ding Dong Belle” on julkaistu antologiassa Hard-boiled Detectives (1992). Black Maskissa ilmestyneistä Caven rikostarinoista ilmestyi vuonna 2000 kokoelma.

Rikosnovellit:
Cordayn alibi, Seikkailujen Maailma 1/1938.
Haaksirikko (yhdessä Jonathan Eldridgen kanssa). Seikkailujen Maailma 2/1938. Alun perin Derelict, Adventure, toukokuu 1937.
Myrkkypullon arvoitus, Seikkailujen Maailma 9/1951.
Reportteri puuttuu asiaan, Seikkailujen Maailma 5/1951.
Muut novellit:
Toivoton Tony, Apu 36/1958. Julkaistu nimellä Hugh A. Cave.

Caven romaaneista ja novelleista
Kauhusta dekkareihin ja Haitille

Hugh B. Cave oli niin monipuolinen kirjailija, että hänen tuotantonsa kokonaisesittely olisi lähestulkoon mahdotonta. Tässä pieni raapaisu.
Caven kauhukirjailijamaineen on niitannut 1977 ilmestynyt valikoima Murgunstrumm and Others. Sen julkaisi vanhan kauhukirjallisuuden keräilijä ja tutkija Karl Edward Wagner (joka Suomessakin tunnetaan yhden romaanin kirjoittajana). Tarina kertoo, että Wagner selaili jotain romanttista naistenlehteä ja huomasi Caven nimen kirjoittajien joukossa. Wagner kirjoitti lehteen ja kysyi, saisiko hän Caven yhteystiedot – hän halusi kysyä, oliko tämä sama kirjoittaja, jonka 30-luvun tarinoita hän ahmi vanhoista pulp-lehdistä. Wagner oli muiden lailla ihmetellyt, minne Cave oli kadonnut.
Cave vastasi olevansa sama kirjoittaja, ja Wagner sai idean julkaista itse valikoimansa koosteen Caven kauhunovelleja. Wagnerin pienkustantamo Carcosa Press julkaisi kirjan ja kirja voitti lukuisia alan palkintoja ja Cavekin palkittiin elämäntyöpalkinnolla.
Kirjan kuvitus ansaitsee erityismaininnan – Weird Tales –lehden legendaarinen Lee Brown Coye teki tarinoihin uuden, upean kuvituksen, jota ei enää kahlinnut 30-luvun häveliäisyys. Häveliäitä eivät olleet alkuperäisetkään kuvitukset, mutta näiden kuvien yksityiskohdissa Coye tulee melkein lähelle joitain japanilaisia kauhukuvituksia. Murgunstrummin julkaisi uudestaan 2004 amerikkalainen kauhu- ja fantasiakirjallisuuteen erikoistunut Wildside Press.
Murgunstrumm on vaikuttava näyttö Caven monipuolisuudesta. Siinä on melkein 500 isokokoista sivua eivätkä novellit ole millään tavalla heikkolaatuisia. Tasavahva kerronta leimaa kaikkia.
Kirjan aloittaa nimitarina, 70-sivuinen pienoisromaani, jonka nimihenkilö on kalannaamainen majatalonpitäjä. Synkeästä majatalosta taannoin paennut nuoripari on pantu mielisairaalaan. Tarinan alussa sulhanen pakenee keskellä yötä ja majoittuu uudestaan Murgunstrummin majataloon saadakseen selville salaisuuden ja todistaakseen, että hän ei ole hullu.
Tarina vaikuttaa paikoitellen hiukan kömpelöltä ja raskaalta, mutta Caven kehittämät kauhukuviot ovat kyllä vaikuttavia.
Erikoista kirjassa on se, että jotkut puolieroottiset (pornografiasta ei voi puhua tässä yhteydessä) spicy-lehtiin kirjoitetut tarinat tuntuvat modernimmeilta kuin ”vakavammat” kauhutarinat. Tästä on hyvä esimerkki Spicy Mystery Stories –lehdessä ilmestynyt ”The Whisperers” (1942), jossa nuori aviopari kunnostaa vanhaa, kirotuksi sanottua taloa. Eroottiset kohtaukset, jotka koostuvat kauniin morsiamen ruumienosien kuvailusta, ovat nolottavia, mutta tässä Cave on luopunut joskus hiukan maneerimaisiksi käyvistä atmosfäärin rakentamisista. Novelli on kevyt ja sellaisena erinomainen pieni kauhupala.
Caven tulevaan erikoisalaan, voodoohon viittaa jo ”The Isle of Dark Magic” (Weird Tales 1934), jossa outo nuori mies saapuu yksinäiselle Länsi-Intian saarelle ja ilmoittaa odottavansa morsiantaan saapuvaksi. Samassa novellissa vilahtaa myös H.P. Lovecraftin kehittämä Cthulhu-mytologia. Tämä oli Caven kahdesta Cthulhu-tarinasta ensimmäinen – toinen oli Weird Talesissa 1939 ilmestynyt ”The Death Watch”, joka sekin löytyy Murgunstrumm-kirjasta.
Kirjassa on myös välähdys Caven seikkailutarinoista. ”Boomerang” (Argosy 1939) on oiva kertomus maailmaa kiertävistä seikkailijoista ja elämää suuremmasta jäynästä.

Uudet kauhut odottavat

Caven uusi kauhuromaanien kausi alkoi jo 1979 romaanilla The Legion of the Dead, mutta enemmän hän tuotti kauhukirjoja 1990-luvulla. Lucifer’s Eye (1991) on hyvä esimerkki Caven ajan tuotannosta. Siinä kirjailija hyödyntää voodoon tuntemusta ja sijoittaa tarinan pienelle Länsi-Intian saarelle, jossa itsellään Luciferilla näyttää olevan kätensä pelissä: saarella tapahtuu järkyttäviä ja järjettömiä veritekoja. Niiden keskipisteeseen joutuu kahviplantaasin hoitaja Peter Sheldon, joka samalla joutuu tekemisiin plantaasin uuden omistajan, omapäisen Edith Craigin kanssa.
Lucifer’s Eye on paikoitellen tehokas kirja ja sen loppupuolen kidutuskohtauksissa on muistumia Caven 30-luvun shudder-kauden tuotannosta. Paikoitellen se on kuitenkin myös epäuskottava – miksi Lucifer aloittaisi maailmanvalloituksensa pieneltä merkityksettömältä saarelta – ja lisäksi pääparin romanssi on kuvattu liian säyseästi ja hiukan poikakirjamaisesti.
The Restless Dead (2003), joka jäi Caven viimeiseksi kokonaiseksi romaaniksi, on sekin voodoo-aiheinen, mutta sijoittuu ”turvallisesti” Amerikan maaperälle. Tässäkin epäuskottavuus vaivaa: ihmiset käyttäytyvät rationaalisesti vielä senkin jälkeen, kun he ovat saaneet tietää, että voodoo-menot ovat nostaneet maan pinnalle myllertämään dinosauruksia ja muita suunnattomia petoja. Dialogi muuttuu toisinaan kiusallisen banaaliksi.
Kummassakin kirjassa Cave käyttää uskonnollisia teemoja. Kristinusko ja Jumala paljastuvat ainoiksi varmoiksi tehokeinoiksi Paholaista ja muinaisia hirmuja vastaan. Sama konsti oli aikoinaan käytössä myös ”Murgunstrumm”-novellissa, jossa päähenkilöt pitävät vampyyrit loitolla ristien avulla. Saarnaamista kirjoissa ei kuitenkaan onneksi esiinny.

Dekkarit iskevät lujaa

Hugh Cave teki paljon myös dekkareita. Romaanikirjailijana hän keskittyi kauhuun ja mainstream-kirjoihin ja rikosjutut jäivät novelleihin. Erinomainen valikoima Long Live the Dead (2000) on hyvä johdatus sekä Caven dekkareihin että koko kovaksikeitettyyn lajityyppiin pulp-lehdissä.
Long Live the Dead koostuu legendaarisessa Black Mask –lehdessä julkaistuista novelleista, joita Cave teki lehteen kymmenen. Cave ei jää useinkaan paljon jälkeen tunnetummista saman lehden kirjoittajista, kuten vaikkapa juuri Raymond Chandlerista, jonka pulp-kauden novellit olivat vielä sormiharjoituksia tuleviin romaaneihin. Cave kehuskeli ansaitusti sillä, että hän oli ainoa kirjoittaja, jolta kaikki Black Maskin legendaariset toimittajat – Joseph Shaw, Fanny Ellsworth ja Ken White – ostivat tekstejä.
Caven valtti näissä novelleissa on tyylikkäästi harkittu lyhyt ja naseva kieli ja vielä nasevampi dialogi – nämä ovat tietysti lajityypin hyveitä laajemminkin.
Hyvä esimerkki asenteesta on jo ensimmäinen novelli, ”Too Many Women” vuodelta 1934, jonka pääosassa on kovapintainen rikosetsivä Bill Evans. Yhtä kovaa otetta on seuraavassakin novellissa ”Dead Dog” (1937), jossa seikkailee koiranystävä poliisi Pooch Hanley.
Muunkinlaisia dekkareita kirjassa on. Niminovelli (1938) on kertomus metsän perukoille vetäytyneestä entisestä taikurista, jonka kädet ovat onnettomuudessa tulleet hyödyttömiksi. ”Shadow” (1937) on pikkupala surkeasta entisestä nyrkkeilijästä, jota pidetään vainoharhaisena.
Caven kehittyessä kirjoittajana novellit tulivat pidemmiksi ja monimutkaisemmiksi. Tästä on hyvä esimerkki ”Lost – and Found” (1940), jossa rikkaan miehen toimeksiannosta toimiva Abel Kimm selvittää kadonneen tyttären arvoituksen. Toiminta on kovaa, kun Kimm suuntaa matkansa kohti Key Westin saaristoa Floridan eteläkärjessä. ”The Missing Mr. Lee” samalta vuodelta on kerrottu eri henkilöiden kertomuksista, jotka ovat keskenään ristiriitaisia. ”Front Page Frame-Up” (1941) on Cavelle harvinaisesti kerrottu yksikön ensimmäisessä. Pääosassa on useissa muissakin Caven novelleissa esiintynyt etsivä Jeff Cardin.
Long Live the Dead ei ole ainoa Cavelta julkaistu dekkarikokoelma. Dime Detectiven novelleja on koottu kirjaan Bottled in Blonde (2003), samoin kirja Death Stalks the Night (1999) kokoaa yhteen Caven rikosjuttuja. Lisäksi useita novelleja on julkaistu pieninä vihkoina, joissa on yhdestä kolmeen novellia. Suomessa tällaisia pieniä kirjasia ei yleensä arvosteta, mutta Yhdysvalloissa niissä on tuotu paljon julkisuuteen vanhoja tekstejä, joita ei muuten olisi ikinä julkaistu uduestaan.

Valtavirtarakkautta

Caven laajahko mainstream-romaanituotanto on yleensä kaukana hänen pulp-kautensa tunnelmista ja lajityypeistä. Kuvitteelliselle Länsi-Intian saarelle St. Josephille sijoittuva The Cross on the Drum (1958) on kuitenkin hyvin kirjoitettu ja mukaansatempaava kertomus nuoresta papista, joka ottaa syrjäisen seurakunnan haltuunsa. Puritaaniselle 50-luvulle kutkuttavasti pappi ihastuu nuoreen paikalliseen naiseen. Soppaa ovat sekoittamassa myös paikallinen voodoo-mestari (eli houngan) sekä plantaasinomistajan niin kyllästynyt kuin kauniskin vaimo.
Cave käyttää hienosti hyväkseen ensikäden tietojaan ja kokemuksiaan voodoosta (tai vodunista, niin kuin hän itse kirjoittaa) ja kuvaukset vaikuttavat täysin uskottavilta. Kirja olisi aivan hyvin voitu suomentaa 50- ja 60-luvun vaihteessa Frank Yerbyn ja vastaavien kirjoittajien vanavedessä.

Caven uudemmista suomennoksista:

Caven kauhutarinoita on yhteensä käännetty neljä. ”Kawalon kirous” (1935) valikoitui Markku Sadelehton 1990-luvulla tekemään valikoimaan Outoja tarinoita 4. Se on kuumeinen shudder-koulukunnan tarina, jossa outo palvelija kiduttaa isäntäpariskuntaansa. Tarina ilmestyikin alun perin shudder-lehdistä tunnetuimmassa, Horror Storiesissa.
Jonathan Eldridgen kanssa kirjoitettu ”Haaksirikko” (1937) on kauhunovelli, jossa sähköttäjän haamu pelastaa uppoavan laivan. Tässä kauhutehot eivät säväytä niin kuin ”Kawalon kirouksessa”, koska tarina ilmestyi alun perin laatulehti Adventuressa, jossa ei ollut tilaa verisille sekopäisyyksille.
Suomeksi on saatu kaksi Caven ”uuden” kauden kauhunovellia. ”Odottavia naisia” (1975) on ihan kelvollinen kummitustarina, jossa on eroottinen pohjaväre. Aviopari tutustuu kauan tyhjänä olleeseen taloon ostoaikeissa ja huomaa, että talolla on salaisuus. ”Syvyyksien alta” (1979) on lyhyt, mutta tehokas juttu, jossa pieni saari jää veden alle. Saarella asuu nuori nainen, jonka yhdeksänvuotias on lapsi aiemmin kadonnut salaperäisesti. Loppuratkaisu on hiukan ennalta-arvattava, mutta säväyttävä.
Suomeksi on saatu kaksi Caven ”uuden” kauden kauhunovellia. ”Odottavia naisia” (1975) on ihan kelvollinen kummitustarina, jossa on eroottinen pohjaväre. Aviopari tutustuu kauan tyhjänä olleeseen taloon ostoaikeissa ja huomaa, että talolla on salaisuus. ”Syvyyksien alta” (1979) on lyhyt, mutta tehokas juttu, jossa pieni saari jää veden alle. Saarella asuu nuori nainen, jonka yhdeksänvuotias on lapsi aiemmin kadonnut salaperäisesti. Loppuratkaisu on hiukan ennalta-arvattava, mutta säväyttävä.

Kawalon kirous, teoksessa Markku Sadelehto (toim.): Outoja tarinoita 4. Jalava. Alun perin Imp of Satan, Horror Stories, lokakuu 1935.
Odottavia naisia, teoksessa Michele Slung: Värisyttävä kosketus. Alun perin Ladies in Waiting, Whispers, kesäkuu 1975 (kirjassa Whispers, Doubleday 1977).
Syvyyksien alta, teoksessa Markku Sadelehto (toim.): Outoja tarinoita 6. Jalava. Alun perin From the Lower Deep, teoksessa Whispers II, Doubleday 1979.