keskiviikkona, kesäkuuta 27, 2007

Harry Etelä -kirjan esipuhe

Eilen tätä tänne postittaessani unohdin tyystin sanoa, että tämmöinen kirja tosiaan tulee ulos, ensi syksynä, Turun kirjamessujen yhteydessä, kustantaja Pelipeitto (tai tarkemmin sanoen Turbator, joka on Pelipeiton, öö, alanimike.)

Harry Etelän kaikki kauhut

Harry Etelä on taatusti ollut poikkeuksellinen kirjailija suomalaisessa kirjallisuudessa. Kauhukirjallisuutta julkaistiin 1920-1940-luvulle yllättävän paljon eri lukemistolehdissä ja monet kirjoittajat, kuten raumalainen Unto Koskela ja kirjallisuutemme realistinen klassikko Toivo Pekkanen, tehtailivat kauhutarinoita lukuisiin lehtiin. Mika Waltari oli aloittanut kirjailijanuransa Edgar Allan Poen jalanjäljillä huippuharvinaisessa kirjassaan Kuolleen silmät (1926). Perinne katkesi toisen maailmansodan jälkeen, mutta vielä 1950-luvulla esimerkiksi Paavo Fossi kirjoitti lukemistolehtiin vahvoja pohjalaisesta perinteestä ammentavia kauhujuttuja.
Harry Etelä päihittää heidät kuitenkin kaikki tarinoillaan ihmissyönnistä ja ruumiita rakastavista talonmiehistä. Etelän jutuissa maailma on nyrjähtänyt vahvasti paikoiltaan eikä turvautuminen kristinuskon symboleihin, kuten ristiin, tunnu loppujen lopuksi auttavan, vaikka hirviöt välillä katoavatkin. Etelän tarinat muistuttavat toisinaan amerikkalaista kauhuklassikkoa H. P. Lovecraftia siinä, että mustat voimat nousevat aina uudestaan ja uudestaan ja aina löytyy joku uusi meedio, jonka kautta tuontakaiset maailmat ja hirviöt pyrkivät tähän maailmaan. Etelä olisi voinut luoda uran pulp-kauhukirjailijana Yhdysvalloissa.
Pulp-lehdissä Etelän tarinat ilmestyivätkin. Seikkailujen Maailma oli lahtelaisen Kanervan kirjapainon pitkäikäinen julkaisu, joka aina vuodesta 1937 alkaen julkaisi paljon amerikkalaista seikkailukirjallisuutta ja sotki varmasti monen tuolloisen lukijan pään paneutumalla myös niin sanottuun shudder-kirjallisuuteen, amerikkalaisen kauhukirjallisuuden pahamaineisimpaan äpärälapseen, joka kukoisti lyhyen aikaa 1930-luvun loppupuolella ennen kuin sensuuri iski rajuihin lehtiin ja niiden kansikuvituksiin, joissa herkuteltiin sadistisella erotiikalla.
Etelän tarinat olisivat löytäneet hyvän kodin amerikkalaisista shudder-lehdistä, joita olivat esimerkiksi Terror Tales ja Horror Stories. Näissä lehdissä nähtiin hulluja tiedemiehiä, järjettömiä hirviöitä, himokkaita saatananpalvojia ja ruoskaa heiluttavia tappajagorilloja. Lehtien päätoimittaja Rogers Terrill määritteli linjaa sanomalla: "Horror on sitä, mitä tyttö tuntee, kun hän turvallisen välimatkan päästä katselee saatanallisia riittejä, terror on sitä, mitä sama tyttö tuntee, kun hän tietää olevansa seuraava." Etelän novellit panostavat usein vahvasti terrorin puolelle, ja onkin syytä olettaa, että Etelä luki innokkaasti Seikkailujen Maailmasta juuri näitä shudder-tarinoita.
Etelä oli muutenkin kauhukulttuurin erinomainen tuntija maassa, jossa lukuisat kauhuelokuvan klassikot olivat pitkään pannassa. Englantia osaavana Etelä pystyi kirjoittamaan asiantuntevan artikkelin kauhuelokuvista Kinolehteen 1950-luvulla, kun sellaisia klassikkoelokuvia kuin Frankensteinin hirviö (1931) oli jälleen kerran kielletty.
Kaiken tämän jälkeen onkin kiinnostava tietää, että Harry Etelä oli oikeasti Aimo Viherluoto, monien rakastettujen iskelmien sanoittaja ja veljensä Pentti Viherluodon työtoveri. Tunnetuimpia Etelän kynästä lähteneitä lauluja lienee kaikkien tuntema "Puhelinlangat laulaa", josta Katri Helena teki oman versionsa 1964. Aiemmin veljekset olivat tehneet toisenlaista yhteistyötä: monipuolinen Pentti, joka oli tehnyt myös sarjakuvia, kuvitti Aimon kauhutarinat tunnelmallisilla kuvillaan.
Tässä kirjassa julkaistaan uudestaan koko Etelän kauhunovellituotanto, alkaen aina vuonna 1937 ilmestyneestä "Haamun kutsusta" vuonna 1940 julkaistuun tarinaan "Surmanloukku". Siinä Etelä pani halvalla omaa ammattiaan - tai ehkä harrastustaan. "Surmanloukkua" ei pidä ohittaa helppona palana - tarinan viimeiset sanat antavat ymmärtää, että maailmassa todella kamppailevat valkoiset ja mustat voimat ja ihmisen tulee aina olla varuillaan.
Tarinat on kuvitettu Pentti Viherluodon alkuperäisillä kuvituksilla. Kaikkiin tarinoihin Pentti ei ollut tehnyt kuvaa, jolloin kuvaa ei ole tässäkään kirjassa.
Pidemmän esittelyn Harry Etelästä tähän kirjaan on kirjoittanut turkulaista iskelmä- ja elokuvamaailmaa tunteva Tapani Maskula. Toivotan hytiseviä lukuhetkiä!

(Ja vielä sisällysluettelo:

Kauhujen salakammio ja muita kauhunovelleja

Sisällysluettelo
Juri Nummelin: Harry Etelän kaikki kauhut
Tapani Maskula: Harry Etelän elämä ja teot
Harry Etelä:
Joelta nousee sumua, Seikkailujen Maailma 5/1939.
Kauhun kahleissa, Seikkailujen Maailma 4/1939.
Kauhujen salakammio, Seikkailujen Maailma 6/1939.
Haamun kutsu, Isku 52/1937 (ilmestynyt salanimellä Timo Haukkala)
Mustaa verta, Seikkailujen Maailma 11/1939.
Kaamea salaisuus. Seikkailujen Maailma 3/1939 (ilmestynyt anonyymina)
Surmanloukku, Seikkailujen Maailma 7/1940.)

tiistaina, kesäkuuta 19, 2007

Russell Branch

Russell Branch kirjoitti muun muassa Weird Talesiin, Dime Detectiveen ja Suspenseen 1940—50-luvulla. Branchin suomennetut novellit antavat olettaa, että kyseessä on ali-arvostettu ja löytämistään odottava kirjailija.
”Väärentämätön murha” on tunnelmallinen ja taitava novelli vankilasta päässeestä tyhjäntoimittajasta, jonka kaunis nainen tempaisee keskelle omituisia tapahtumia. Miehen pitäisi tehdä puutarhatöitä, mutta niitä ei ole tarpeeksi. Lisäksi naisen aviomiehen autonkuljettaja kanniskelee mukanaan asetta. Lopetus tulee — jälleen kerran — liian nopeasti eikä sen onnellisuus vaikuta kovin perustellulta. [Nyt tulee mieleen, että suomennos voi olla lyhennetty.]
Huonompi on ”Jalaton mies”, jossa Al Waring saa erikoisen tehtävän: hänen täytyisi järjestää onnettomuudessa jalkansa menettäneen liikemiehen kuolema ja mies itse on valmis maksamaan hommasta 5 000 dollaria. Mies kuitenkin kuolee ennen kuin Waring on päättänyt, ottaako hän homman. Kyseessä on tietenkin huijaus, mutta huijarien kohtaloksi koituu se, että Waring ei ole oikeasti yksityisetsivä, vaan ainoastaan erilaisia palveluja tarjoavan yhtiön (ainoa) työntekijä. Novelli on hauska ja jossain määrin parodinenkin, mutta kovin omaperäinen se ei ole.
”Menneisyys herää kuolleista” -novellista on vaikea sanoa, onko se Russell Branchin kirjoittama — Seikkailujen Maailma julkaisi sen nimellä I. Branch. Se on joka tapauksessa mainio juttu, jossa yksityisetsivä Frank Laird joutuu seuraamaan maitomiestä — tämä kuulemma saa jostain ylimääräisiä summia rahaa. Tulonlähde selviää, mutta matkan varrella tulleiden murhien tekijä onkin vähän visaisempi. Arvoituksellinen loppu jää kummittelemaan mieleen. Novellissa on hauska yksityiskohta: Laird suosittelee jollekulle parempaa yksityisetsivää, esimerkiksi ”Ray Schindleriä” (vertaa Ray Chandler!).

Novellit:
Jalaton mies, Seikkailujen Maailma 10/1955.
Menneisyys herää kuolleista, Seikkailujen Maailma 8/1956. Nimellä I. Branch.
Väärentämätön murha, Seikkailujen Maailma 12/1949.

torstaina, kesäkuuta 14, 2007

Benton Braden

Ei lisättävää. Nopean tsekkauksen perusteella Braden ei juuri saanut nimeään pulp-lehtien kansiin, joten en sellaista rupea sen kummemmin metsästämäänkään.

Benton Braden
Benton Braden kirjoitti Thrilling Detectiveen 1930-luvulla Mr. Finis-nimisestä sankarista, joka oli todellisuudessa John Kent, joka taisteli rikollisia vastaan. Finis-novelleja ilmestyi seitsemän vuosina 1936—1938.
Bradenilta on suomennettu yksi novelli. ”Hammas hampaasta” -tarinassa pikkuilmoituksia tarkkaileva poliisi ottaa selvää, mitä piilee ilmoituksessa, jossa tarvitaan isokokoista miestä. Poliisilta tarkastetaan hampaat ja hänet halutaan taiteilijan malliksi. Kun mallintyön pitäisi alkaa, poliisilta kajautetaan taju kankaalle. Loppuratkaisu töksähtää.

Novelli:
Hammas hampaasta, Seikkailujen Maailma 2/1951.

tiistaina, kesäkuuta 12, 2007

Robert Sidney Bowen

Vasta jälkeenpäin, monta vuotta Pulpografian ilmestymisen jälkeen älysin ihmetellä, miten Robert Sidney Bowen muka pystyi olemaan lentäjäsankari ensimmäisessä maailmansodassa, kun hän oli syntynyt vasta vuonna 1900. Minulle sanottiin, että monet, varsinkin vapaaehtoiset sotilaat ilmoittivat ikänsä vuosia ylemmäksi päästäkseen mukaan sotaan. Ja olivathan monet Pancho Villan joukoissa sotineet teini-ikäisiä, 13-15-vuotiaita.

Robert Sidney Bowen (1900—1977) oli ensimmäisen maailmansodan lentäjä-ässä ja monipuolinen pulp-kirjoittaja, jonka ura alkoi 1930-luvulla. Hän kirjoitti kauhua ja dekkareita, mutta ennen kaikkea sota- ja lentotarinoita, mm. Dusty Ayres and his Battle Birds -lehteen (1934—1935), jossa lähitulevaisuuden lentosankarit taistelivat Aasian ja Euroopan valloittanutta Tulisilmää, Maailman Hallitsijaa vastaan. Bowen kirjoitti myös lentoalan tietokirjoja. Rikostarinoita hän kirjoitti Detective Talesiin ja Popular Detectiveen, joka ilmestyi 1930-luvulta 1950-luvulle. Myöhemmin 1950-luvulla Bowen kirjoitti mm. Crime and Justice -lehteen. Näiden lisäksi hän kirjoitti urheilulehtiin sekä teki nuorten urheilukirjoja.
Bowen kirjoitti kuitenkin vain kaksi varsinaista rikosromaania, Make Mine Murder -teoksen (1946) ja suomennetun kirjan Timanttisormus morsiamelle (1947). Niiden pääosassa on newyorkilainen yksityis-etsivä Gerry Barnes, joka seurustelee vakituisesti ja on Timanttisormus morsiamelle -kirjassa menossa naimisiin. Valitettavasti tämä onkin kirjan melkein ainoa mielenkiintoinen ominaisuus: kirja on melko naiivi yrittäessään tavoitella samantyyppistä huumoria kuin Hammett käytti Varjomiehessä (1932). Kirjassa Barnes selvittää seurapiirikokkareilla tapaamansa ranskalaisen vastarintamiehen René de Foen murhaa, joka on tapahtunut hänen omassa toimistossaan. Juttuun liittyvät saksalaisten sotilaiden sota-aikana varastamat timantit.
Simo Sjöblomin bibliografian mukaan Robert Wallacen nimellä julkaistussa Richard Curtis Van Loan- eli Naamiomies-sarjassa on yksi Bowenin kirjoittama osa, Petomurhat. Se on alun perin ilmestynyt vuonna 1937 The Phantom Detective -lehdessä. John DeWaltin bibliografia pulp-lehtien uudelleenjulkaisuista arvelee kirjaa kuitenkin melko tuntemattoman George A. MacDonaldin kirjoittamaksi. Petomurhat on sarjan tyypillinen osa, vauhdikas, sujuva ja epäuskottava kertomus rikkaiden seikkailijoiden verisistä murhista. Naamiomies joutuu ongelmaa selvittäessään niin gangsterien käsiin kuin hitsaamaan metallioven auki tulitikkujen ja kaasupullojen avulla. Lisäksi hän törmää tuon tuosta järjettömästi silvottuihin ruumiisiin.
Bowenilta on suomennettu muutama rikosnovelli. ”Kaksoispeli” sijoittuu Bowenin hyvin tuntemaan lentokonemaailmaan ja esittelee sankarinaan Kip Laceyn, jonkinlaisen lentoyhtiön etsivän. ”Kaksoispeli” on suljetun huoneen — lentokoneen tavaratila — arvoitus, mutta kovin pedanttinen selvittelijä Kip Lacey ei ole. Suomennos välittää kuvan rennosta kerronnasta. Hiukan heikompi, lähinnä lyhyen keston ja välinpitämättömän juonen ansiosta, on ”Lentävä ruumisarkku”, jossa Lacey törmää tunnetun miljonäärin nä-köiseen ruumiiseen lentokoneen tavara-tilassa.
Novellissa ”Matkalippu kuolemaan” Lacey selvittää kidnappauksesta etsityn rikollisen murhan. Murha tapahtuu niin korkealla, että ihmiset väkisin nukahtavat — paitsi murhaaja. Ilman kirjoittajan nimeä julkaistussa tarinassa ”Kiristäjä ilmalaivassa” Lacey tapaa elokuvatähden ja tämän poikaystävän, jotka pakoilevat lentokoneessa kiristäjää ja skandaalijournalistia, joka löytyy koneen tavaratilasta kuolleena. ”Matkalippu kuolemaan” ja ”Kiristäjä ilmalaivassa” ovat sujuvia perusnovelleja. Hauskin Kip Lacey -tarina on ”Toinen laukaus”, jossa filmitähti ammutaan kesken lentokoneessa kuvattavan kohtauksen. Bowen huvittelee elokuvaihmisten nimillä: elokuvan ohjaaja on Stromholm ja apulaisohjaaja Krantz kuin muistumina Hollywoodin eurooppalaisista emigranttivahvistuksista. Hassua on myös se, että poliisipäällikön nimi on Jack Warner.
Erilainen on poikkeuksellisen lyhyt — vain reilut kaksi sivua! —”Korkein oikeus”, jossa mies selviää oikeudenkäynnistä vain paljastaakseen vaimolleen, että hän todella murhasi vaimon rakastajan. Ironinen loppuyllätys ei valitettavasti ole kovin kummoinen.
Bowenin kirjoittamista lentosotakirjoista on suomennettu neljä toisen maailmansodan aikaan sijoittuvaa kirjaa. Ne ovat ilmeisesti samanlaisia tapauksia kuin esimerkiksi Bruce Cassidayn Vain viisi tuntia: kirjoja ei ole julkaistu muualla kuin Suomessa. Kirjojen päähenkilö on nuori amerikkalainen Eddie Nash, joka sarjan ensimmäisen teoksen, Taivas palaa -kirjan alussa kertoo juuri lopettaneensa opiskelut Oxfordissa. Nash-kirjat ovat naiiveja: niiden sankarit ovat puhtoisia, he heittävät viatonta herjaa keskenään ja Spitfirellä lentävä Nash kasvaa sekä lentäjänä että sankarina sarjan aikana. Tämänlaisia sotakirjoja ei enää Vietnamin sodan jälkeen voinut kirjoittaa, eikä olekaan ihme, ettei Bowen enää 1960-luvun loppupuolella saanut Nash-kirjoja julkaistua Yhdysvalloissa. Taivas palaa -kirjassa ja Ilmataistelussa Nash osallistuu Englannin puolustukseen, Vierain siivin -teoksessa hän joutuu kumppaneineen kommandotehtävään Ranskaan ja Aavehaukoissa hän lentää Afrikassa.
Rikosromaani:
Timanttisormus morsiamelle. Tiikeri 14. Kotkan Kustannus: Helsinki 1957. Alun perin Murder Gets Around. Crown 1947.

Nimellä Robert Wallace:
Petojen kuningas. Naamiomies 3. Suom. H. Orava. Viihdekirjat: Tapiola 1968. Alkuperäisteos: The Beast-King Murders. The Phantom Detective, heinäkuu 1937. Taskukirjalaitos: Regency 1965.

Sotaromaanit:
Aavehaukat. Voitto 50. Suom. H. Suikkanen. Viihdekirjat: Tapiola 1968. Alun perin The Phantom Hawks.
Ilmataistelu. Voitto 44. Suom. J. Lampinen. Viihdekirjat: Tapiola 1967. Alun perin The Screaming Sky.
Taivas palaa. Voitto 42. Suom. H. Orava. Viihdekirjat: Tapiola 1967. Alun perin Blaze of Dawn.
Vierain siivin. Voitto 54. Suom. R. Säämänen. Viihdekirjat: Tapiola 1968. Alun perin Wings of Chaos.

Rikosnovellit:
Kaksoispeli, Seikkailujen Maailma 5/1950.
Kiristäjä ilmalaivassa, Isku 34/1936. Julkaistu ilman kirjoittajan nimeä.
Korkein oikeus, Seikkailujen Maailma 11/1949.
Lentävä ruumisarkku, Seikkailujen Maailma 2/1949.
Matkalippu kuolemaan, Seikkailujen Maailma 12/1953.Toinen laukaus, Isku 6/1937.

maanantaina, kesäkuuta 11, 2007

William G. Bogart

William G. Bogart (1903—1977) oli tyypillinen 1930—1940-luvun pulp-kirjoittaja, joka teki melkein mitä vain. Lista lehdistä, joihin hän kirjoitti, on kuvaava: Doc Savage, Clues (johon hän kirjoitti Nick Carter -tarinoita), Double Action Detective, Feds, Mammoth Detective, Mammoth Mystery, The Skipper (jonka sankareita olivat Cap Fury ja hänen miehistönsä) ja The Whisperer. The Shadow Magazineen Bogart kirjoitti salanimellä Grant Lane juttuja Sheridan Doomesta ja Danny Garrettista, jotka olivat alun perin Steve Fisherin sankareita.
Bogart julkaisi 1940-luvulla myös kuusi rikosromaania, joista neljässä seikkaili Johnny Saxon. Romaaneja on sanottu keskinkertaisiksi, mutta kiinnostavaa on, että Saxon on yksityisetsiväksi rupeava pulp-senttari ja romaaneissa on paljon pulp-maailman kuvausta.
Ainoa Bogartilta suomennettu tarina "Muistojen yö" on vaatimaton noin kuusi sivua pitkä täytenovelli, jossa naisreportteri tunkeutuu yhdessä yksityisetsivän kanssa murhaajaksi epäillyn miehen luokse reportaasia tehdäkseen. Sekavassa ja yllätyksiä tarjoilevassa novellissa muistettavinta on harvinainen sinämuotoinen kerronta — yleensä eurooppalaisessa taidekirjallisuudessa käytetty tehokeino jää tässä kuitenkin perustelemattomaksi, koska kyseessä on naisreportterin sairaalaan joutuneelle etsivälle kirjoittama kirje. Ei kai hän laittaisi kirjeeseen kaikkea, mitä heille yhdessä on tapahtunut!

Novelli:
Muistojen yö, Seikkailujen Maailma 6/1953. Julkaistu nimellä G. Bogart.

maanantaina, kesäkuuta 04, 2007

Lawrence Block


Tämän hakusanan kirjoittamiseen liittyy yksi henkilökohtaiseen elämääni liittyvä samaan aikaan kipeä ja ilahduttava muisto, mutta en kerro sitä täällä enkä ainakaan nyt. Riittänee kun sanon, että sattuneesta syystä naputtelin sen kauheata vauhtia eräänä lauantaiaamupäivänä vuonna 2000. Siksi siihen tuli virheitä. Blockin ensimmäinen omalla nimellä julkaistu rikoskirja ei suinkaan ollut The Girl with the Long Green Heart (1965), vaan Mona, joka tuli jo vuonna 1961 (Fawcett Gold Medal -pokkarina). Lisäksi samana vuonna ilmestyi Markham-tv-sarjan romaaniversio The Case of the Pornographic Photos (Belmontin julkaisemana eli huomattavasti vähäisemmältä pokkaritalolta). James Reasoner arvioi jälkimmäisen kirjan täällä.
Viime vuosina on paljon julkaistu Blockin eri salanimillä julkaistuja pokkareita hänen omalla nimellään, pääosin Hard Case Crimen julkaisemana. Mona on julkaistu uudestaan Blockin alkuperäisellä nimellä Grifter's Game ja, hm, toinen kirja on julkaistu nimellä Lucky at Cards. Lisäksi kohta tulee A Diet of Treacle. Hieno kansi on myös tässä. Lisäksi pieni Subterranean Press on julkaissut uudestaan seksipokkarina ilmestyneen Cinderella Simsin. Näistä kyllä löytyisi tiedot siitä, missä ja millä nimellä ne on alun perin julkaistu, mutta nyt juuri (23:14) ajatus on kohtuuton. Simsin alkuperäinen pokkarinimi taisi olla $20. (Se olikin $20 Lust, ja Bill Crider arvioi kirjan täällä.) James Reasoner on arvioinut mainittuja kirjoja: Grifter's Game ja Lucky at Cards.

Vielä jotain: en ole ollut kauhean innostunut lukemistani Scudder-romaaneista, mutta Evan Tanner -kirjoista olen pitänyt, ne ovat hauskoja ja rentoja. Uskoisin, että pitäisin vanhemmista Blockeista vielä enemmän. Pakko kostaa -kirja on aivan varmasti parempi kuin mitä tässä sanon, mutta en ole koskaan ollut mikään kostokirjojen ystävä. Koko kuvio on minusta outo - toisaalta minun tai perheeni kimppuuni ei ole koskaan hyökätty väkivaltaisesti. Blockilta on suomennettu enemmänkin novelleja 1990- ja 2000-luvuilla Book Studion antologioissa, mutta niistä minulla ei ole listaa. Jos sellaisen jostain saan tempaistua, postitan sen tänne. (Jostain syystä muuten pidän mieluummin nyt tätä blogia kuin Pulpettia. Haitanneeko tuo tosin mitään?)

Vielä sen verran, että on aivan käsittämätöntä, että ilman Book Studiota Blockin julkaiseminen Suomessa olisi jäänyt yhteen Vaasa Oy:n julkaisemaan puolivillaiseen pokkariin. Mikä suomalaisia kustannustoimittajia oikein vaivaa?

Lawrence Block

Lawrence Block (s. 1938) aloitti rikoskirjailijan uransa samalla tavalla kuin Donald Westlake ja muutama muu: tehtailemalla seksipokkareita 1960-luvulla. Block oli saanut vuonna 1957 yhden novellin julkaistua Manhuntissa, mutta varsinaisesti hänen uransa alkoi 1950- ja 1960-lukujen vaihteessa salanimillä julkaistuilla seksikirjoilla. Block ei ole julkisesti myöntänyt tehneensä kuin yhden tällaisen kirjan — William Ardin aloittaman Babe in the Woodsin (1961), jonka Block viimeisteli Ardin kuoltua syöpään. Seksipokkarit olivat kuitenkin siitä kiitollinen kirjoittamisen ala, että jos väliin vain änkesi muutaman seksikohtauksen, saattoi kirjassa muuten tehdä mitä tahansa. Blockin mukaan ne olivat hyvä tapa opetella kirjailijanuraa. Maksettu rakastaja –niminen pornokirja (1960) on suomennettu salanimellä Sheldon Lord, jota nimeä Blockin tiedetään käyttäneen. Samaa salanimeä käytti myös Donald Westlake.
Ensimmäinen varsinainen rikoskirja, jonka Block teki, oli The Girl with the Long Green Heart (1965), jonka jälkeen hän loi ensimmäisen sarjahahmonsa, Evan Tannerin. Tämä on freelance-vakooja, jonka aivojen unikeskus on tuhoutunut. Suomentamattomat Tanner-kirjat ovat parodisia ja yllättävän hauskoja aikansa vakoilukirjoja. Seuraavat Blochin kehittämät sarjahahmot olivat Chip Harrison ja Leo Haig, joista kertovat kirjat olivat Nero Wolfe -pastisseja.
Tämän jälkeen Block loi kaksi kuuluisinta hahmoaan, joista toinen on Bernie Rhodenbarr, murtovaras, joka samalla pyörittää kirjakauppaa ja ratkaisee rikoksia. Asetelma on lukemieni kirjojen perusteella epäuskottava, mutta monet pitävät Bernie-kirjojen rennosta otteesta. Yksityisetsivä Matt Scudder on Blockin kovaksikeitetyin vakiohahmo. Hänen seikkailunsa alkoivat muutamalla kioskikirjalla 1970-luvun puolessa välissä, mutta sittemmin Scudder-kirjoista tuli kovakantisia. Hänestä on tullut yksi luetuimpia yksityisetsiviä nykykirjallisuudessa. Samalla kirjoista on hävinnyt melkein tyystin kovaksikeitetty asenne ja tyyli ja Tannerin yksityiselämä ongelmineen on noussut esille.
Blockilta on suomennettu yksi kirja kioskipokkarina. Pakko kostaa (1967) on ajalleen tyypillinen kostotarina: Nuoripari todistaa häämatkallaan hämäräperäisen liikemiehen murhan. Jostain syystä murhaajat päättävät jättää heidät henkiin, mutta raiskaavat naisen. Lähtötilanne on epäuskottava, mutta jatko on sitä vielä enemmän: nuoripari lähtee tappajien perään New Yorkiin epämääräisten puheiden perusteella, löytää miehet ja tappaa heidät. Block tekee kuitenkin parhaansa, ja parhaimmillaan kirjan niukka tyyli luo tehokasta, joskin tavanomaista kuvaa henkisesti tyhjästä maailmasta ja pahasta suurkaupungista. Lopun selvittelyt ovat jännittäviä, vaikka Block uhraa kostotematiikalle vain muutaman tyypillisen repliikin. Kirjan suurin heikkous on kuitenkin se, että päähenkilöt eivät tule lukijalle kovin läheisiksi eikä heidän kohtaloistaan kiinnostu.
Blockilta on suomennettu myös kourallinen novelleja. "Hullussa ammatissa" kaksi menestyvää ammattimurhaajaa juttelee niitä näitä; loppu on ironinen, mutta ennakoitavissa. "Tenniskaverit" on muunnelma Muukalaisia junassa -tarinasta; lopetukseltaan tarina on erilainen kuin Highsmithillä ja Hitchcockilla. "Kaikki on käytävä läpi" kertoo entisestä sheriffistä, jonka kaupungin nokkamies kutsuu luokseen, koska hänen lapsensa on kidnapattu. Kovaksikeitetyn novellin lopetus on vähän turhankin yllättävä, mutta tehokas.
Blockia on hänen suosioonsa nähden filmattu vähän ja tulokset ovat olleet vaatimattomia. Hal Ashbyn 8 miljoonaa tapaa kuolla (1987) perustuu samannimiseen Matt Scudder -kirjaan; jotkut pitävät elokuvaa surkeana, jotkut taas vähintäänkin kiinnostavana. Kiinnostavina ei juuri kukaan pidä Elliott Silversteinin Suomessa näkemätöntä Nightmare Honeymoonia (1973; elokuva perustuu siis Pakko kostaa -kirjaan, mitä en alun perin maininnut - jn) eikä Hugh Wilsonin Murtovarasta (1987), jossa Bernie Rhodenbarrista on tehty Bernice ja häntä esittää Whoopi Goldberg!

Romaani:
Pakko kostaa. Manhattan 112. Suom. U. Maajärvi. Vaasa: Vaasa 1974. Alun perin Deadly Honeymoon. Macmillan 1967.
Novellit:
Ackermanien keräilijä, Alfred Hitchcockin jännityskertomuksia 1. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1981. Julkaistu myös teoksessa Hitchcock: Mestarin tusina. Suom. Kari Lindgren. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1987. Alun perin Collecting Ackermans. Alfred Hitchcock’s Mystery Magazine, heinäkuu 1977.
Hullu ammatti, Alfred Hitchockin jännityskertomuksia 7. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1982.
Kaikki on käytävä läpi, Alfred Hitchcockin jännityskertomuksia 9. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1982.
Klik! Alfred Hitchcockin valitut jännärit 3/1980.
Onko tämä hulluutta? Alfred Hitchcockin jännityskertomuksia 5. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1981.
Ryöstö valtatiellä, Alfred Hitchcockin jännityskertomuksia 2. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1981. Alun perin Nothing Short of Highway Robbery, Alfred Hitchcock’s Mystery Magazine, maaliskuu 1977.
Tenniskaverit, Alfred Hitchcockin jännityskertomuksia 3. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1981. Alun perin Strangers oa a Handball Court, Alfred Hitchcock’s Mystery Magazine, tammikuu 1977.

lauantaina, kesäkuuta 02, 2007

Lawrence Blochman


Aika vaatimaton hakusana, jota en enää laittaisi Pulpografiaan, vaan johonkin pienempään niteeseen. En mainitse yhtään Blochmanin kirjaa nimeltä, mutta niitä on dekkareitakin reilu tusina. Osa on ollut kovakantisia, kuten Rather Cool for Mayhem (Lippincott 1951), osa pokkareita, kuten Handi-Booksin julkaisema Pursuit (1951). Kehuttu on kirjaa Recipe for Homicide (Lippincott 1952). Vieressä jonkin viidakkoseikkalukirjan pokkarikansi vuodelta 1948 - se on ilmestynyt alun perin englantilaisen Collinsin kovakantisena kirjana vuonna 1937. Toisessa mainitussa novellissa esiintyvä Dr. Coffee oli Blochmanin vakiohahmoja, joka seikkaili novelleissa - niitä koottiin useiksi kokoelmiksi 1950-1960-luvuilla.

Lawrence G. Blochman

Lawrence G. Blochman (1900-1975) toimi 1920- ja 30-luvuilla ulkomaankirjeenvaihtajana Kaukoidässä, jonne hän sittemmin sijoitti monet seikkailukirjansa. Hän kirjoitti myös paljon dekkareita ja julkaisi ajan pulp-lehdissä. Lisäksi hän julkaisi vielä 1960-luvulla vakoojatarinoita Intriguessa sekä tarinoita tri Coffeesta Keyhole Mystery Magazinessa. Mercury Mystery-Book Magazine julkaisi 1950-luvun lopulla Blochmanin novelleja. Blochman oli Mystery Writers of America -järjestön Third Degree -lehden päätoimittaja.
Blochmanilta on suomennettu muutama novelli, joista vanhin, Iskussa julkaistu ”Petturi”, on melkein Kiplingin tyylinen seikkailukertomus kahdesta miehestä, jotka löytävät runsaan timanttiesiintymän Malaijilta. Toinen miehistä pettää toisen ja lähtee yksinään tarpomaan halki viidakon. Loppuratkaisu on groteski, mutta siinä on nokkela käänne. ”Tohtori Coffeessa ja amatöörienkelissä” rikoksia ratkaisee Blochmanin perinteisen eksentrinen harrastelijaetsivä Coffee.
Blochmanin tarinoihin perustuu muutama melko tuntematon B-elokuva. Edwin L. Marinin Bombay Mail (1934) ja Murray Rothin Chinatown Squad (1935) ovat varhaisimmat. John Larkinin erinomaiseksi, poikkeavaksi B-filmiksi sanottu vakoiluelokuva Quiet Please, Murder (1942) perustuu Blochmanin novelliin ”Death Walks in the Marble Halls" (joka julkaistiin myös omana kirjanaan).

Novellit:
Mrs. Macbeth, Seura 15/1953.
Petturi, Isku 4/1937. Julkaistu myös ilman tekijän nimeä nimellä Timantteja etsimässä. Seikkailukertomuksia 48/1938.
Tohtori Coffee ja amatöörienkeli, Maailman parhaat jännärit 5/1971.