keskiviikkona, helmikuuta 28, 2007

Trillerin historiaa

Olen toimittanut BTJ:lle hakuteoksen ulkomaisista trillerikirjailijoista. Esipuheena on pitkähkö trillerin historia, alla kommentoitavaksi ja muutenkin.

Trilleri on monipuolinen lajityyppi

Trilleri on lajityyppiristeytymä eli niinsanottu genrehybridi, jossa monet, keskenään hyvinkin erilaiset lajityypit yhdistyvät ja muodostavat uuden lajityypin. Trillerin itseensä imemistä lajityypeistä keskeiset ovat rikoskirjallisuus, seikkailukirjallisuus ja sotakirjallisuus. Toisen maailmansodan jälkeen, varsinkin 1960-luvulta alkaen siihen on liittynyt myös ominaispiirteitä myös science fictionista, tieteiskirjallisuudesta; tämä vaikutus on vain kasvanut 2000-luvulle tultaessa. Osassa trillereitä on vaikutteita myös naisille tarkoitetusta romantiikasta ja monet trillerit on esimerkiksi kansikuvavalinnoilla suoraan suunnattu naislukijoille.
Trilleriä onkin vaikea määritellä ja sanaa käytetään ympäri maailmaa kuvaamaan hyvin erilaisia kirjoja. Esimerkiksi Yhdysvalloissa melkein mikä tahansa jännitys- tai rikosromaani on "thriller", kun taas Englannissa - ja Suomessa - termi jättää ulkopuolelle perinteiset mysteeri- ja rikosromaanit. Yhdysvalloissa kauhuromaanejakin voidaan kutsua trillereiksi, kun taas muualla raja on selvempi. Rajaa on tosin viime aikoina määritelty tiukemmaksi, ja esimerkiksi juuri Yhdysvalloissa on perustettu kirjailijayhdistys Thriller Writers of America, jonka jäsenten tuotanto osaltaan määrittelee lajityyppiä.
Perinteisesti trilleri on määritelty sanomalla, että rikosromaanissa tärkeintä on rikoksen syyllisen ja motiivin löytäminen, kun taas trillerissä tärkeintä on estää rikosta tapahtumasta. Tämä pätee hyvin vaikkapa vakoiluromaaneihin - esimerkiksi Ian Flemingin James Bond pyrkii useissa kirjoissa estämään kansainvälisesti toimivan suurrikollisen tai rikollisryhmittymän suunnittelemaa rikosta. Yleensä rikokset ovat myös hyvin suurisuuntaisia, panoksena voi olla koko maailman valta.
Amerikkalainen kirjailija Edward D. Hoch on tarjonnut hyvin käytännöllisen luokittelun: rikosromaaneissa rikos, yleensä murha, tapahtuu jo kirjan alussa tai jopa ennen sen tapahtumien alkamista, trillereissä rikos tapahtuu vasta kirjan lopussa. Monissa trillereissä rikokset ovat myös hyvin suurisuuntaisia - varsinkin vakoiluaiheisissa trillereissä pelissä saattaa olla jopa maailmanvalta, kun taas perinteisissä rikosromaaneissa kyse on usein vain yhden tai kahden ihmisen surmaamisesta.

Trillerin kehityskulku

Trillerin historia liittyy hyvin paljon vakoilukirjallisuuden historiaan. Ensimmäisenä täysiverisenä vakoilukirjana on usein pidetty irlantilaisen Erskine Childersin suomentamatonta teosta Riddle of the Sands, mutta trillerilajityypillä on kuitenkin pidempi historia jo 1700-luvun ja 1800-luvun alun gotiikassa. Esimerkiksi Matthew Gregory Lewisin The Monk (1796) ja Ann Radcliffen teokset pitävät sisällään samantyyppisiä ideoita kuin trillerit myöhemmin.
Myös ranskalaiset kirjailijat, ennen kaikkea Alexandre Dumas, kirjoittivat teoksia, joita voi hyvällä syyllä pitää trillerien edelläkävijöinä. Esimerkiksi Monte Criston kreivissä (1844-1845) lukija jännittää sen puolesta, onnistuuko sankari päämäärässään, kostossa. Kosto on sittemmin ollut yksi perustarinoista trillereissä, kuten Brian Garfieldin Väkivallan vihollisessa (1972, suom. 1974) ja Todistajassa (1977, suom. 1980).
Ranskassa suuri osa näistä teksteistä ilmestyi alun perin sarjakertomuksina sanoma- ja muissa lehdissä, mikä teki ranskalaisesta seikkailukirjallisuudesta rahvaan kirjallisuutta. Dumasin rinnalla ja jalanjäljissä kirjoittivat niin Eugene Sue (Pariisin mysteerit, 1842-1843, suom. 1923, ja Vaeltava juutalainen, 1844-1845, suom. 1895-1896, 1921-1923 ja 1955) kuin Ponson du Terrail (Rocambole, 1859-1884) ja Paul Fevalkin (esim. Les Habits noirs, 1863-1875). Myöhemmin 1910-luvulla ranskalaiset Marcel Allain ja Pierre Souvestre loivat Fantomaksen, muita roistoja ja poliiseja vastaan taistelevan superrikollisen, josta kertovat tarinat vaikuttivat hyvin paljon tulevaan jännityskirjallisuuteen. Englannissa muun muassa Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes -tarinoissa on rikoskertomuksiin liittyvän päättelyn lisäksi myös seikkailullisia aineksia.
Trillerikirjailija David Morrell laskee lyhyessä lajityypin historiassaan edelläkävijöiksi myös Bram Stokerin Draculan (1897, suom. 1974), jota hän pitää yliluonnollisena trillerinä ja jopa sarjamurhaajakirjana, Joseph Conradin Anarkistit (1907, suom. 1961) ja suomentamattoman Under Western Eyesin (1911), jotka sijoittuvat vakoilun maailmaan, sekä Robert Louis Stevensonin seikkailuklassikon Aarresaaren (1883, suom. 1909; lukuisia laitoksia) ja Tohtori Jekyll ja Mr Hyden (1886, suom. 1960), jossa myös voi nähdä sarjamurhaajakirjan ainekset.
Erskine Childersin buurisodasta innoituksensa saaneisiin ja ensimmäistä maailmansotaa ennakoiviin tapahtumiin liittyvän kirjan jälkeen tärkeimpänä vakoilutrillerinä on yleensä mainittu John Buchanin The Thirty-Nine Steps (1915), josta Alfred Hitchcock teki vuonna 1935 yhden Englannin-kautensa tunnetuimmista elokuvista. Jostain syystä kirjaa ei ole ikinä käännetty suomeksi, mutta se on muiden Buchanin vakoilu- ja jännitysromaanien tavoin joka tapauksessa selvä trilleri. Siinä tavataan pitkälle kehiteltynä jo myöhemmille trillereille tyypillinen kuvio, jossa tärkeämpää on jännittää sen puolesta, jääkö sankari henkiin, kuin sen puolesta, ratkeaako rikos ja jääkö rikollinen kiinni. Buchan myös yhdisti lopullisesti trillerin lajityypin ja vakoilun maailman, jotka tästä lähin kulkisivat käsi kädessä. Buchanin - ja Hitchcockin elokuvan - vaikutus lajityyppiin on varmasti ollut suurempi kuin monilla muilla kirjailijoilla.
Buchanin kanssa samaan aikaan kirjoittivat myös Edgar Wallace ja Sax Rohmer, joiden teoksissa nähdään usein kuvitelmia maailman valloittamisesta haaveilevia suurrikollisia. Varsinkin Rohmerin kirjojen vakivihollinen, kiinalainen mestaririkollinen Fu Manchu, on selkeä esikuva James Bond -elokuvien värikkäille konnille. Monia perinteisiä rikosromaaneja kirjoittaneen Wallacen ja Rohmerin rinnalla voi mainita myös englantilaisen Sapperin, jonka teokset Bulldog Drummondista ovat reipashenkisen väkivaltaista ja rasistista esitrilleriä.
Trilleriklassikkona voi pitää myös Geoffrey Householdin teosta Ihmismetsästys (1938, suom. 1958), josta Fritz Lang teki elokuvan Hollywoodissa vuonna 1941. Ihmismetsästys on tiukka ja nykylukijan mielestä varmasti lyhyt kertomus miehestä, joka metsästysretkellä saa päähänsä tappaa kiväärillään Adolf Hitlerin. Ihmismetsästys on hyvin fyysinen kertomus, jonka kohtauksista osa on selvästi vaikuttanut vaikkapa David Morrellin Taistelijaan eli Ramboon - näin varsinkin kohtaus, jossa pahasti haavoittunut päähenkilö makaa soisessa maastossa ja odottaa jahtaajiensa menevän ohitse. Ihmismetsästys loi monia trillerilajityypin konventioita ja toi myös sodan maailman keskeiseksi osaksi lajityyppiä. Sotakirjallisuudesta lähti noin kymmenen vuotta sittemmin liikkeelle englantilaisen trillerin kukoistuskausi.
Samaan aikaan 1930- ja 1940-luvulla trillerikirjallisuudessa vaikutti selkeästi vasemmistolainen suuntaus, jossa maailmansotien välisen ajan kansainvälistä ilmapiiriä käytettiin hyväksi. W. Somerset Maughamin Salainen asiamies (1928, suom. 1958) on keskeinen vakoilukirjallisuuden historiassa, mutta se ei ole muodoltaan trilleri, vaan enemmänkin väljä novellikokoelma. Maughamin romaani viittaa enemmänkin vakoilukirjallisuuden vakavaan suuntaukseen, kuten vaikkapa John le Carrén teoksiin.
Maughamin jälkeen tärkeimmät 1930-luvun vakavat trillerikirjailijat ovat englantilaiset Eric Ambler ja Graham Greene, joista kummastakin on hakusana tässä teoksessa. Ambler ja Greene toivat kummatkin trillerikirjallisuuteen epävarmoja ihmisiä ja antisankareita sekä kriittistä asennetta maailmanpolitiikan tilanteeseen sekä siihen yhteiskuntaan, joka tilanteen on synnyttänyt. Paljonpuhuva on esimerkiksi Greenen Takaa-ajetun (1936, suom. 1981) päähenkilö, vammaiseksi asti tunteeton palkkatappaja Raven. Greenen ja Amblerin teoksia filmattiin useita, myös Hollywoodissa, ja niiden epävarmuus vaikutti hyvin paljon 1940-luvulla ja varsinkin sodan jälkeen syntyneeseen film noir -lajityyppiin, jossa henkilöiden epävarmuus oli hyvin korostunutta.
Toisen maailmansodan jälkeen syntyivät uudet rintamalinjat: vapaana pidetty läntinen maailma ja idän kommunistinen ja suljettuna, vapautta riistävänä pidetty maailma. Neuvostoliitto ja sen liittolaiset korvasivat nopeasti toisen maailmansodan aikaiset natsit (ja sotaa edeltäneen ajan perinteiset kiinalaiset suurrikolliset, kuten Sax Rohmerin Fu Manchun), vaikka 1950-luvulla ilmestyi vielä lukuisia suursotaan sijoittuvia trillereitä, kuten Alistair MacLeanin ensimmäiset kirjat.

James Bond tulee näyttämölle

1950-luvun keskeinen trillerikirjailija oli Ian Fleming. Hän loi vakooja James Bondissa käytännössä uuden henkilöhahmon: ammattitappajan, jolla on omat hienostuneet piirteensä, ja joka pärjää täysin yksin. James Bondin hahmossa on paljon analysoitavaa esimerkiksi Ison-Britannian kansallisten traumojen kannalta, hahmo kun syntyi siihen aikaan, kun Ison-Britannian siirtomaavalta oli sortumassa. Bond on myös esimerkki uudenlaisen kulutuskulttuurin synnystä. Kirjat alkoivat ilmestyä 50-luvulla (ensimmäinen, Casino Royale, ilmestyi vuonna 1953), jolloin elettiin, varsinkin Isossa-Britanniassa, sodanjälkeisen säännöstelyn alaisuudessa. James Bondin merkkitietoisuus ja ylellisyystuotteiden jatkuva käyttö tekivät tuotteista halun kohteita myös keski- ja alaluokille. John G. Cawelti ja Bruce Rosenberg huomauttavat teoksessaan The Spy Story (1987), että ei ole sattumaa, että Bondeista tuli suosittuja samaan aikaan, kun muussa kirjallisuudessa ja tutkimuksissakin alettiin puhua ihmisistä, jotka työskentelevät nimettöminä isoissa organisaatioissa. Cawelti ja Rosenberg vertaavatkin Bondeja Sloan Wilsonin romaaniin Mies harmaassa puvussa (1955, suom. 1956), joka käsittelee juuri anonyymiksi muovautunutta uskollista työntekijää. Bondin piittaamattomuus esimiehistään oli 1950- ja 1960-lukujen lukijoista virkistävä fantasia.
Bondien myötä trillereihin tuli monia muitakin piirteitä, joista ei ole vieläkään päästy irti. Yksi Flemingin keksinnöistä, joka on jäänyt pysyvään käyttöön, on vihollisorganisaatioiden tapa nimetä itsensä pitkästä sanarimpsusta koostuvalla kirjainhirviöllä. Flemingin Bondeissa se oli SMERSH, joka sopivasti viittaakin venäjän kielen sanaan kuolema ("shmertsh"). Tyypillinen esimerkki on televisiossa 60-luvun puolivälissä nähty sarja The Man from U.N.C.L.E., jota esitettiin Suomessa nimellä Napoleon Solo. Esimerkkejä kirjainyhdistysten vetovoimasta näkee edelleenkin, kuten tv-sarja C.S.I.:n.
James Bondin suosio lähti kuitenkin toden teolla liikkeelle vasta Sean Conneryn tähdittämistä elokuvista, joista ensimmäinen, Tohtori Ei, valmistui vuonna 1962. Bond-elokuvista tuli suuren luokan bisnestä, josta on sanottu, että ne lähestulkoon pitivät englantilaisen elokuvateollisuuden pystyssä (vaikka elokuvia levittikin amerikkalainen yhtiö United Artists). Sean Conneryn Bondista on tullut kulttihahmo, johon kaikkia myöhempiä Bondeja on verrattu, ja asenne, joilla Bondeja on katsottu, vertautuu vaikkapa Euroviisu-innostukseen.
Myöhemmät Bondit, ensiksi George Lazenby yhdessä elokuvassa ja sitten Roger Moore useammassa ja hänen jälkeensä Timothy Dalton ja Pierce Brosnan, on otettu vastaan suuremmalla varauksella, mutta elokuvat ovat menestyneet, käytännössä riippumatta niitten tasosta elokuvina tai edes erikoisefektejä esittelevinä koosteina. Vuoden 2006 Casino Royalessa, jossa Bondina nähtiin Daniel Craig, tosin irtauduttiin Bond-perinteestä ja yritettiin tehdä hahmosta särmikkäämpää, ikään kuin lähempänä Ian Flemingin alkuperäisiä aikeita.
Roger Mooren pääosittamat Bond-elokuvat olivat täynnä mielikuvituksellisia keksintöjä, toinen toistaan upeampia ja halukkaampia tyttöjä ja hatarat juonet, joilla oli enää vain hento yhteys Ian Flemingin alkuperäisiin kirjoihin. (Samanlainen prosessi kävi myös amerikkalaisen Donald Hamiltonin raa'an realistisille Matt Helm -kirjoille, joista tehdyt elokuvat olivat hyvin musiikkipitoisia ja niiden pääosassa olikin laulajana parhaiten tunnettu Dean Martin.)
Mooren tähdittämissä Bond-elokuvissa tarjottiinkin parodioijille otollisia kohteita. Bondin piirteitä liioiteltiin lukemattomissa ivamukaelmissa, ja kansainvälisten vakoilijoiden seksinnälkää vahvistettiin 60-luvun lopulla sellaisissa sarjoissa kuin The Man from O.R.G.Y. ja The Girl from B.U.S.T. Tämä oli osaltaan luomassa mielikuvaa, että vakoilukirjallisuutta ei tarvitse ottaa vakavasti. Fleming itsekin alkoi 1960-luvun puolivälissä parodioida omia kirjojaan ja niistä tehtyjä elokuvia ja muita samantyyppisiä teoksia. Se ei tehnyt hyvää Flemingin kirjoille eikä myöskään lajityypille.
Muita Flemingin kanssa samaan aikaan esiin nousseita trillerikirjailijoita olivat muun muassa Helen MacInnes (joka oli tosin aloittanut jo 1930-luvulla), Gavin Lyall, jonka teoksissa seikkailtiin eksoottisissa maisemissa ja usein lentäen, ja Elleston Trevor, joka oli aloittanut uransa jo 1940-luvulla nuorten jatkokertomuksia julkaisseista lehdistä ja länkkäreistä. Helen MacInnes on nähty yhtenä ensimmäisistä, jotka kirjoittivat niin sanottuja kansainvälisiä trillereitä. Nimityksellä tarkoitetaan kirjoja, joissa tapahtumapaikat vaihtuvat nopeasti maailmankolkasta toiseen. MacInnesin tiedetään tehneen yhteistyötä Euroopan monien alueiden matkailuviranomaisten kanssa ja häntä pyydettiin sijoittamaan teoksiaan tiettyihin paikkoihin, jotta turismi niillä alueilla kasvaisi. MacInnesiä, Lyallia ja Trevoria yhdistää se, ettei heitä lueta nykyään juuri lainkaan.
Sama kohtalo on käynyt myös Alistair MacLeanille, vaikka tämä oli pitkään yksi maailman luetuimpia kirjailijoita. MacLeanin ensimmäiset teokset sijoittuvat toisen maailmansodan keskelle ja hän vakiinnutti meriympäristön yhdeksi keskeiseksi trillerimiljööksi, jota viljeltiin paljon myös pokkariteollisuudessa 1960-luvulla. MacLeanin jäljitellyimpiä kirjoja on ollut hänen ensimmäisensä, Saattue Muurmanskiin (1956) ja hänen tavaramerkikseen tuli laittaa päähenkilö aina uusien ja uusien fyysisten rasitteiden eteen. MacLeanin sankarit selviävät yleensä myös tilanteista, jotka näyttävät täysin mahdottomilta.
MacLeanin jalanjäljillä liikkuivat monet kirjailijat. Englantilaisista trillerikirjailijoista häntä muistuttavat eniten Desmong Bagley ja Duncan Kyle. Jälkimmäisestä on huomautettu, että kirjailijan nimi kalskahtaa samalla tavalla skottilaiselta kuin MacLeaninkin - tämän on ehkä ajateltu vetoavan lukijoihin. Bagleyn ja Kylenkin kohtalo on ollut unohtua, vaikka aikoinaan he olivat luettuja ja suosittuja.
Myöhemmin MacLean menetti edelläkävijän asemansa ja hänen teoksensa vanhenivat nopeasti. On epäilty, julkaistaisiinko MacLeanin teoksia enää 2000-luvulla, jos niitä tarjottaisiin kustantajille uusina teoksina. Nykyisiin laajoihin trillereihin verrattuna MacLeanin teokset ovat ensinnäkin liian lyhyitä ja tiiviitä - vaikka tämä voi kriittisestä lukijasta tuntua myös tuoreelta täyteen ahdettujen nykyteosten äärellä. Toinen MacLeanin teoksia heikentävä piirre on myös niiden maskuliinisuus: kirjoissa ei ole juurikaan vahvoja naishenkilöitä. Kirjailijan kirjat olivat kuitenkin aikanaan merkittäviä trilleriperinteen uudistajia ja MacLeanin tavasta luoda jännitystä voi edelleen ottaa oppia.
Ian Flemingin James Bondien vaikutus oli kuitenkin muita mainittuja kirjoittajia nopeampaa ja syvällisempää. Kansainvälisten vakoilijoiden määrä kasvoi räjähdysmäisesti 1960-luvun alussa. Jo 1800-luvun lopulla alkunsa nähnyt, pulp-kaudella lehdissä ja 1940-luvulla radiossa ja elokuvissa seikkaillut yksityisetsivä Nick Carter profiloitiin vuonna 1962 uudestaan Killmasteriksi, Yhdysvaltain salaiseksi aseeksi, joka kulkee ympäri maailmaa eliminoimassa Yhdysvaltain vihollisia. Nick Carterin lisäksi pokkarisarjoissa nähtiin lukemattomia kansainvälisiä vakoojia, kuten Bill S. Ballingerin Joaquin Hawks, Alan Cailloun Cabot Cain, Norman Danielsin John Keith, Lawrence Blockin Evan Tanner ja E. Howard Huntin Peter Ward (salanimellä David St. John). Dan J. Marlowen kovapintaisen rikollisen elämäntarinana alkanut kirjasarja Earl Drakesta muuttui 60-luvun lopulla Bond-innostuksen vaikutuksesta sarjaksi vakoilutrillereitä. Tunnetuimpia 50-60-lukujen amerikkalaisista pokkarivakoojasarjoista olivat Edward S. Aaronsin kirjat Sam Durellista, Philip Atleen kirjat Joe Gallista ja Stephen Marlowen kirjat Chet Drumista. Durell ja Gall ovat CIA:n agentteja, Chet Drum on kansainvälisesti toimiva yksityisetsivä.
Sarjoja tuli muualtakin maailmasta. Ranskassa nähtiin esimerkiksi Jean Brucen OSS 117 ja Gerard du Villiersin SAS, jotka olivat reippaan seikkailullisia, mutta usein amerikkalaisia ja englantilaisia sarjoja kyynisempiä.
1960-luvulla nousi varsinkin Isossa-Britanniassa esiin myös lukuisia kirjailijoita, jotka vastustivat Flemingin luomaa mielikuvaa superherrasmiehestä, joka ratkaisee maailmanpolitiikan solmukohtia smokki päällä. Keskeisiä näistä uusista realisteista olivat John Le Carré ja John Gardner, joista kummastakin on hakusana tässä kirjassa. Vakoilukirjallisuuden hakuteoksen kirjoittanut Donald McCormick on sanonut, että Le Carrén ja Gardnerin saattoi nähdä mielessään heiluttamassa mielenosoituksessa kylttiä: "Bond ulos!"
Le Carrén vastaus flemingmäiselle ylimielisyydelle ja väkivallan ja vauhdin korostamiselle oli vakoilun vakavuuden ja poliittisen monimutkaisuuden korostaminen. Le Carrén ensimmäisissä romaaneissa on vahva synkkä tunnelma, jota pessimistiset loput eivät heikennä. Gardnerin vastaus oli Poju Oakes -sarja, jossa kirjailija löi leikiksi melkein kaikki vakoilukliseet. Poju Oakes on pelkuri, joka käytännössä vahingossa pestautuu vakoojaksi. Oakes mieluummin flirttailee naisten kanssa kuin aktiivisesti osallistuu toimenpiteisiin, joita hänet on pantu tekemään. Parissa kirjassa hän pestaa rikollisen tekemään vaaditut murhat hänen puolestaan. Gardnerin maine Bond-ilmiön vihaajana viimeisteltiin haastattelulla, jonka hän antoi kommunistipuolueen Morning Star -lehdelle. Myöhemmin Gardner kirjoitti lukuisia vakavia ja monipolvisia vakoiluromaaneja ja trillereitä, mutta niistä ei ole valitettavasti suomennettu kuin yksi myöhäinen näyte (Flamingo, 1980, suom. 1985). On ironista, että 1980-luvun alussa Gardner kaikista kirjailijoista valittiin tekemään uusia James Bondeja.
Toisenkinlaista vakavuutta ilmeni. Amerikkalaisen Donald Hamiltonin kioskipokkareina ilmestynyttä Matt Helm -sarjaa ei voi ehkä sanoa realistiseksi, mutta siinä ilmenevä näkemys vakoilusta raakana touhuna oli 1960-luvulla mannaa niille lukijoille, joita James Bond -tyyppiset fantasiat eivät kiinnostaneet. Suomessa sarja on ilmestynyt vain kioskipokkareina ja niiden arvostus on ollut vähäisempää kuin Yhdysvalloissa tai Englannissa.
Hamiltonin kirjojen kohdalla on myöhemmin ruvettu käyttämään elokuvakeskustelua tuttua termiä "noir". Sillä viitataan useimmiten lähinnä 1950-luvulla kirjoitettuihin pokkareihin, joissa
kenties yleisin juonikuvio kertoo tavalliseen elämäänsä tyytyväisestä miehestä, joka kohtalokkaan naisen kohdattuaan ajautuu syöksykierteen omaisesti murhaan tai muuhun rikollisuuteen. Tämän tyyppiset kirjat lähestyvät usein trilleriä, vaikka niissä ei olekaan kyse rikoksen ratkaisemisesta perinteisen rikosromaanin tapaan. Tällaisista kirjoista ei Suomessa kuitenkaan ole tavattu käyttää trilleri-termiä; keskeisiä lajityypin kirjoittajia olivat muun muassa pokkareita tehtailleet amerikkalaiset Gil Brewer ja Day Keene. Myös kidnappaus- ja pankkiryöstökirjat voidaan laskea trillereihin - Lionel White, niinikään amerikkalainen, oli lajityyppien mestari.

Uusi vakavuus astuu esiin

On sanottu, että 1970-luvun alku oli huonoa aikaa trillerikirjailijoille. Roger Mooren James Bondit olivat vieneet markkinoita vakavilta ja jännityksen rakentamiseen tähtääviltä kirjailijoilta. Vuosikymmenen aikana ilmestyivät kuitenkin nopeassa tahdissa seuraavat kirjat: Frederick Forsythin Shakaali (1971, suom. 1972), Robert Ludlumin Scarlatti (1971, suom. 1975) ja Clive Cusslerin Konnankoukku (1973, suom. 1980). Ken Follettin esikoisteos, suomentamaton The Eye of the Needle ilmestyi vuonna 1974. Trilleristä tulikin näiden suosittujen kirjojen vanavedessä yksi 70-luvun keskeisistä lajityypeistä.
Samaan aikaan ajoittuu myös katastrofielokuvan kultakausi (esim. Liekehtivä torni, SS Poseidon). 70-luvun lopulla kriittisyyttä ja kokeellisuutta vielä vuosikymmenen alussa suosinut Hollywood palasi toista maailmansotaa edeltävän ajan yksinkertaisuuteen ja taka-ajatuksettomuuteen George Lucasin Tähtien sodan jalanjäljissä. On houkuttelevaa yhdistää trillerien kultakausi ja Hollywoodin "uuden viattomuuden" aika, vaikka esimerkiksi Forsythin Shakaali on minimalismissaan jopa kompleksinen teos. Myös David Morrellin esikoisteos Rambo eli Ajojahti (1972, suom. 1973) sijoittuu suoraan Vietnamin sodan traumojen keskelle eikä se pyri millään tavalla niitä siloittelemaan tai tarjoamaan niihin helppoja ratkaisuja. (Niitä ei oikeastaan tarjoillut edes kirjan pohjalta tehty elokuva. Vasta kaksi jatko-osaa loivat Rambosta hahmon, jonka varjolla on puolusteltu väkivallan käyttöä ja jopa toisiin valtioihin hyökkäämistä, kuten Ronald Reagan teki Libyan pommitusten yhteydessä.)
Samoihin aikoihin syntyi myös medikaalinen eli lääketiedetrilleri. Michael Crichtonin salanimellä Jeffery Hudson kirjoittama Pakkotila (1968, suom. 1970) ja Robin Cookin Kooma (1977, suom. 1978) olivat lajityypin ensimmäisiä bestseller-statukseen nousseita ilmentymiä. Crichton myös ohjasi Koomasta elokuvaversion (1978), josta siitäkin tuli erittäin suosittu.
1970-luvun alussa ensimmäisiä kirjojaan kirjoitteli myös Sidney Sheldon, elokuva- ja Broadway-käsikirjoittaja. Sheldonin kirjat toivat naisille tarkoitetun kimaltelevan romantiikan ja kansainvälisesti liikkuvan trillerin yhteen. Vakoilijoiden ja lääkärien sijasta Sheldonin sankarit ovat useimmiten häikäilemättömiä ja karismaattisia multimiljonäärejä, joiden menneisyydessä on aina jotain hämärää. Sheldon romantisoi väkivallan ja rahan yhteyden, vaikka hänen varsinaisia sankareitaan ovatkin miljonäärien pauloihin ajautuneita viattomia, tavallisia ihmisiä. Yhdistelmä ei voinut olla toimimatta ja Sheldon on usein mainittu yhdeksi maailman myydyimmäksi kirjailijaksi.
Suomessa trillereihin suhtauduttiin 70-luvun kirjallisessa kulttuurissa nuivasti, vaikka kirjat olivatkin suosittuja ja niitä myytiin paljon myös tuoreina kirjakerhopainoksina. Useiden yhdysvaltalaisten ja englantilaisten vakoilukirjojen sävy olikin niinsanotusti neuvostovastainen ja kirjoissa - ja tietysti myös elokuvissa - pahikset olivat neuvostoliittolaisia tai kiinalaisia. Kirjallinen kulttuuri piti tällaisia teoksia vaarallisena aivopesuna. Joitain kirjoittajia, kuten John Le Carréa, arvostettiin, koska he toivat teoksiinsa poliittista monimielisyyttä. Itäblokissa tehtailtiin jonkin verran omia trillereitä, mutta muutamista käännösyrityksistä huolimatta kovin suosittuja ne eivät Suomessa olleet, poikkeuksena ehkä neuvostoliittolaisen Julian Semjonovin, jonka sota-aiheinen Kevään seitsemäntoista hetkeä (, suom. 1983) nähtiin myös sarjana Suomen televisiossa. Erikoisuuksia ovat bulgarialaisen Andrei Guljaäškin kirjat, joissa sankarina nähtiin läpinäkyvästi nimetty agentti 07 eli Avakum Zahov. Guljaskin kirjoja käännettiin myös Länsi-Euroopan maissa, kuten Ranskassa ja Italiassa.

Vuosituhannen lopun uudet trendit

Forsythin ja kumppanien vakavuus ja vähäeleisyys karsiutui kuitenkin 1980-luvulle tultaessa ja trillerilajityyppiin iskostui vaatimus teosten pituudesta.
Teknotrilleri oli tuoreeltaan uudenlainen lajityyppi, joka syntyi monesta eri lähteestä tulleista vaikutteista. Kirjoissa nähdään usein science fictionille tyypillisiä ideoita ja keksintöjä, mutta teosten juonet liittyvät usein todellisuuteen ja maailmanpolitiikan keskelle. Yhtenä ensimmäisistä ja kenties tärkeimpänä teknotrillerikirjoittajana on pidetty amerikkalaista Tom Clancya, joka löi itsensä läpi romaanilla Punaisen Lokakuun metsästys (1984, suom. 1985) ja siitä vuonna 1990 tehdyllä tehokkaalla elokuvalla, jonka ohjasi John McTiernan ja jonka pääosassa neuvostoliittolaisena sukellusveneen komentajana oli Sean Connery.
Punaisen Lokakuun metsästys oli vielä kohtuullisen perinteinen trilleri, joka viittasi toimintaympäristöllään Alistair MacLeanin klassiseen sukellusvenekirjaan Jääasema Zebra (1961, suom. ), mutta nopeasti Clancy vakiinnutti teknotrillerin ominaisuudet: pääosissa ovat koneistus, aseistus ja tietokoneella ohjatut laitteet. Clancy on myös vienyt kirjojaan tieteiskirjallisuuden suuntaan, kun teoksissa kuvataan tapahtumia, joita ei ole oikeasti tapahtunut, kuten suurvaltojen välisiä sotia.
Clancy on myös tuonut näyttämölle uusia kirjailijoita, kuten Jeff Rovinin, jotka ovat toimineet hänen haamukirjoittajinaan Operatiivinen keskus -romaaneissa. Samantyyppistä toimintaa on harrastanut myös Robert Ludlum.
1980-luvun lopulla syntyi myös niin sanottu tieteistrilleri (science thriller). Lajityyppi on vielä kerran uusi sekoitus, mutta sillekin voi osoittaa edelläkävijöiksi muun muassa Jules Vernen ja H. G. Wellsin. Lisäksi joskus on vaikea erottaa, milloin sairaala- tai teknotrilleri muuttuvat tieteistrilleriksi. Toisen maailmansodan jälkeen nähtiin useita trillereitä, joissa tarinan lähtökohtana oli esimerkiksi uusi ydinase, esimerkiksi Martin Woodhousen Operaatio Rock Baby (1968, suom. 1968). Useissa ajan vakoilutrillereissa tekniikka oli kuitenkin lähinnä vain lähtökohta, kun taas uudemmissa tieteistrillereissä nykyajan tiede näkyy lähes kaikissa teoksen yksityiskohdissa. Lisäksi lajityyppiin kuuluu oletus, että tieteen tulee olla uskottavaa - tieteistrilleri onkin niin sanotun kovan tieteiskirjallisuuden (hard science fiction) perillinen monessa mielessä. Useat alan kirjailijat ovatkin saaneet luonnontieteellisen koulutuksen, kuten vaikkapa suomentamattoman Sleeper Cellin (2005) kirjoittaja Jeffrey Anderson. Lääkäreitä koulutukseltaan ovat myös Robin Cook ja Michael Crichton.
Tieteistrilleriin liittyy osaltaan myös 1980-luvulla syntynyt neurotieteisiin ja tietoverkkoihin liittynyt kyberpunk-suuntaus. Suuntauksen tunnetuimman kirjailijan William Gibsonin teokset ovatkin usein rikosromaanin tai trillerin muotoisia (esim. Mona Lisa, 1988, suom. 1995), mutta osa suuntauksen teoksista on myös lähempänä perinteistä tieteisromaania.
Teknotrillerin kanssa samaan aikaan syntyi myös toinen trillerisuuntaus, jolla silläkin oli juuret vanhemmassa kirjallisuudessa. Lakimiestrillerin ensimmäisiä ja tunnetuimpia kirjoittajia on ollut amerikkalainen John Grisham, jonka ensimmäinen teos, On aika tappaa, ilmestyi vuonna 1989 (suomeksi 1994). Grisham oli työskennellyt asianajajana ja sai ideansa ensimmäiseen romaaniinsa hoitamastaan tapauksesta, jossa 12-vuotias oli raiskattu. Grishamin esimerkki on tuntunut velvoittaneen muitakin lakimiehiä ryhtymään jännityskirjailijoiksi - tällainen on esimerkiksi William Bernhardt. Toinen lakimies, Scott Turow, taas oli julkaissut oman esikoisensa Kunnes toisin todistetaan (1987, suom. 1987) jo kaksi vuotta ennen Grishamia. Lakitrillerin esikuvina toimivat Erle Stanley Gardnerin jo 1930-luvulla sarja asianajaja Perry Masonista, mutta lyhyistä ja tiiviistä Mason-romaaneista 1980- ja 1990-lukujen trillerit eroavat pituudessa ja juonten monipolvisuudessa. 2000-luvulle tultaessa lakitrillerin vetovoima vaikuttaa vähentyneen, mutta uusia lajityypin kirjoja ilmestyy kuitenkin koko ajan. Lajityyppi on elänyt myös valkokankaalla ja televisiossa ja esimerkiksi John Grishamin teoksista kaikki on filmattu, monet isolla budjetilla ja suurten tähtien, kuten Tom Cruisen, kera.
Lakimiestrillerin kanssa samanaikainen ilmiö olivat sarjamurhaajatrillerit, joista osa kuuluu enemmänkin kauhukirjallisuuden puolelle. Näin ainakin lajityypin ensimmäisenä pidetyn edustajan, Thomas Harrisin, kohdalla. Harrisin kuuluisa hahmo, Hannibal Lecter, antoi teoksissa Punainen lohikäärme (1981, suom. 1984) ja Uhrilampaat (1988, suom. 1989) sarjamurhaajakirjoille myöhemmin jo kliseeksi muodostuneen käsityksen siitä, että sarjamurhaaja on yli-ihmismäinen (ja usein myös ylimielinen) nero, joka kehittelee äärimmäisen tarkkoja murhakeinoja, joita poliisit eivät pysty ratkaisemaan. Mitä pidemmälle lajityyppi eteni, sitä lähemmäksi se tuli maailmansa keinotekoisuudessa englantilaista kartanomysteeriä. Kummassakin lajityypissä ruumiita tunnutaan tehtailtavan vain harrastuneisuuden vuoksi.
Harrisin ensimmäisyys on helppo kyseenalaistaa. Sarjamurhaajatrillerihän on esimerkiksi jo Robert Blochin Psyko (1959, suom. 1960), johon perustui Alfred Hitchcockin kuuluisa elokuva. Bloch oli kirjoittanut vastaavia teoksia jo aiemmin, mutta Harrisin ansiota on kuitenkin, että sarjamurhaajan hahmosta tuli populaarikulttuurin peruskuvastoa. Sarjamurhaajatrillereitä ovat kirjoittaneet niin Ridley Pearson, Patricia Cornwell ja James Patterson kuin Jeffery Deaver ja Philip Margolinkin. Sarjamurhaaja päätyi myös kovaksikeitetyn rikoskirjallisuuden arkkiviholliseksi muun muassa Michael Connellyn romaaneissa. Kiinnostavan fantastisen sivujuonteen sarjamurhaajalajityyppi on saanut Michael Marshallin laajoissa historiallista salaliittoa luovissa romaaneissa, joista on suomennettu yksi (Olkimiehet, 2002, suom. 2006). Suomessa lajityyppiä on kokeillut ainakin Eppu Nuotio (Musta, 2006).

Politiikan uusi paluu

Kylmän sodan loppuessa 1990-luvulla sanottiin, että vakoilukirjallisuus kuolee tarpeettomana. Teknotrilleri oli myös tehnyt trillereistä monien lukijoiden mielestä kylmiä ja tunteettomia. 2000-luvun alussa on kuitenkin nähty uusi poliittisen trillerin renessanssi, jossa ihmisten ja yhteiskuntien väliset jännitteet ovat kiehtovia laitteita tärkeämpiä. 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa julkisuuteen ponnahti suuri joukko uusia kirjoittajia, joista monet olivat naisia. Tämä oli verrattain uusi ilmiö alalla. Aiemmin naistrilleristejä on ollut harvassa (poikkeuksina ovat olleet Helen MacInnes ja Evelyn Anthony), mutta 1990- ja 2000-luvulla useat naistrilleristit ovat nousseet esille niin Skandinaviassa (esimerkiksi Liza Marklund) kuin Yhdysvalloissakin (Gayle Lynds). Paljon puhuva anekdootti kertoo, että vuonna 1994, kun Gayle Lynds oli saanut ensimmäisen omalla nimellä julkaistun romaaninsa Masqueraden käsikirjoituksen valmiiksi, kustantajan edustaja sanoi, että kirja on upea, mutta koska se ei voi olla naisen kirjoittama, käsikirjoitusta ei osteta. Tässä vaiheessa Lynds oli kuitenkin kirjoittanut lukemattomia miesten toimintapokkareita eri salanimillä. Lynds on kiinnostava hahmo trillerikentällä, koska hän on avoimesti liberaali ja vasemmistolainen - Yhdysvalloissa suuri osa trillerikirjoittajista on yhtä avoimesti oikeistolaisia. Esimerkiksi 1990-luvulla trillereillään esille tullut Brian Haig on toiminut ammattisotilaana ja sotilasneuvonantajana; hän on legendaarisen sotilasneuvonantajan ja Reaganin hallinnon valtiosihteerin Alexander Haigin poika.
Suomessa vielä melko tuntematon Lynds ja hänen rinnallaan Barry Eisler ovat tuoneet trillerilajityyppiin uudenlaista poliittista otetta ja modernia kieltä ja kerrontaa. Myös sellaiset kirjailijat kuin Don Winslow ja Robert Ferrigno ovat paneutuneet uusiin aiheisiin. Winslowin pitkä ja kunnianhimoinen Year of the Dog (2005) käsittelee Yhdysvaltain huumeiden vastaista sotaa Etelä-Amerikassa. Robert Ferrignon Prayers for the Assassin (2005) taas sijoittuu tulevaisuuteen, jossa Yhdysvallat on lukuisten kriisien ja sotien kautta muuttunut islamistiseksi liittovaltioksi, joka käy sisällissotaa. Politiikan nousu trillereissä on ollut osaltaan vastaiskua lakitrillerille, jota jotkut kirjailijat ovat pitäneet sisäänpäinkääntyneenä ja todellisen maailman ongelmista vieraantuneena - monet lakitrillerit kylläkin käsittelevät perheväkivallan ongelmia sekä instituutioiden valtaa demokratiassa. Lakitrillerin ominaisuuksiin kuuluu kuitenkin, että ongelmat ovat yksilökohtaisia ja ne on helppo ratkaista yksilöt poistamalla.
Poliittisen trillerin uusi nousu liittyy olennaisesti poliittisen islamismin nousuun Lähi-idässä ja ennen kaikkea World Trade Centeriin kohdistuneeseen terrori-iskuun vuonna 2001. Yhdysvalloissa puhutaan hyvin paljon "post-9/11" -jännäreistä, jotka saavat keskeiset jännitteensä juuri Lähi-idän tilanteeseen liittyvistä ongelmista. Mainitut kirjailijat käsittelevät aihetta monipuolisesti ja ristiriidat tunnistaen. Asioihin ei ole selviä ratkaisuja, niin kuin vielä 1950- ja 1960-luvulla saattoi kuvitella. Osassa kirjoista ongelmiin kuitenkin vastataan kovalla väkivallalla ja jopa kidutuksella. Tässä fiktio jäljittelee todellisuutta - kuvia Yhdysvaltain pitämiltä vankileireiltä Irakin Abu Ghraibista ja Guantanamosta ei voi jättää huomioimatta. Pienoisessa skandaalissa alkuvuonna 2007 paljastui, että Yhdysvaltain viranomaiset ottavat myös vinkkejä fiktiosta - televisiosarja 24:n kuulustelutapoja näytettiin opetustarkoituksessa tuleville agenteille.
Uusiin amerikkalaisiin kirjoittajiin, jotka ovat tulleet esille vasta kylmän sodan päätyttyä, lukeutuvat myös äDaniel Silva, Jenny Siler, Francine Mathews, Robert Cullen, Vince Flynn, Brad Thor ja Raelynn Hillhouse, joista suomeksi käännetty on vain Vince Flynniä (Lupa tappaa, 2005, suom. 2006). Flynnin romaani sijoittuu George Bush Jr:n aloittamaan terrorismin vastaiseen sotaan ja Flynnin vakiosankari Mitch Rapp paljastaa siinä Al-Qaidan aikeen räjäyttää New York ydinohjuksella.
Marc Cerasinilta suomennettu romaani 24 - Troijan hevonen (2006, suom. 2006) taas kertoo siitä, että uudet, särmikkäämmät trillerit näkyvät myös television puolella: kirja on 24-televisiosarjan romaaniversio. Sekä Flynnin romaanissa että 24-sarjassa vihollisten kiduttaminen on hyväksyttävää arkipäivää. Kriittinen lukija saattaisi kaivata nykyhetkeen ankkuroituvaa analyysia siitä, miten uusi trillerikirjallisuus saa lukijan pitämään tällaisia asioita itsestäänselvinä.

Mystiset salaliitot

Viimeisin muotivillitys trillerien alalla ovat olleet mystiikan läpitunkemat, laajoja historiallisia salaliittoja selvittävät romaanit. Gnostiseksi trilleriksi nimitetty lajityyppi murtautui laajan yleisön tietoisuuteen amerikkalaisen Dan Brownin Da Vinci -koodilla (2003, suom. 2005), jossa kuvitellaan Jeesuksen jälkeläisiin liittyvä salaliitto, jota katolinen kirkko yrittää tuhota ja pitää salassa. Brown on heikko kirjailija, joka todistaa monet trilleriin lajityyppinä liitetyt oletukset, kuten ohuet henkilöhahmot, huonon dialogin ja hataran juonenkuljetuksen, mutta jokin kirjassa on osunut kohdalleen, kun se on ollut niin suosittu. Syystä on kuitenkin sanottu, että Da Vinci -koodi on huonoin kirja suhteessa sen menestykseen ja mediahuomioon. Kirja todistaa, että 2000-luvun alun kirjallisessa kulttuurissa riittävän korkean profiilin idea, niin sanottu high concept, voi nostaa kirjan kuin kirjan esiin.
Brownin jalanjäljillä on liikkunut lukuisia kirjailijoita, kuten Elizabeth Kostova (Historiantutkija, 2005, suom. 2006), Raymond Khoury (Viimeinen temppeliherra, 2005, suom. 2006) ja Kate Mosse (Labyrintti, 2005, suom. 2006) sekä espanjalaiset Julia Navarro (Vaiennut veljeskunta, 2004, suom. 2006) ja Carl Ruiz Zafón (Tuulen varjo, suom. 2004). Vielä suomentamattomia ovat esimerkiksi Steve Berryn useat teokset (esim. The Third Secret, 2005, ja The Templar Legacy, 2006), Jim Houganin The Magdalene Cipher (2006) ja Kathleen McGowanin The Expected One (2004). Jotkut, kuten Ian Caldwell ja Dustin Thomason (Neljäs siirto, 1998, suom. 2005), olivat kirjoittaneet teoksensa jo ennen Brownin bestselleriä, mutta kirjat nostettiin esiin vasta Da Vinci -koodin herättämän kohun jälkeen. Samoin Dan Brownin aiemmat, huomiotta jääneet teokset julkaistiin uusina laitoksina Da Vinci -koodin jälkeen.
Osa näistä kirjailijoista on parempia kuin Brown, osa matkii hänen konseptiaan ilman sen kummempaa omaa panostusta. Ironista kuviossa on se, että Da Vinci -koodissa ei ollut mitään uutta, kun se ilmestyi, eikä sen kertomus historian halkaisevasta salaliitosta ollut omaperäinen. Kun Dan Brownin romaanin taustalla oleva Michael Baigentin, Richard Leighin ja Henry Lincolnin "tietokirja" Pyhä veri, pyhä Graal (1982, suom. 2006) ilmestyi, sitä käytti ensimmäisenä hyväkseen amerikkalainen Lewis Perdue romaanissaan The Da Vinci Legacy jo vuonna 1983. Lisäksi hän kirjoitti kirjalleen jatko-osan Daughter of God vuonna 2000. Myös ruotsalainen P. C. Jersild pohjasi Baigentin ja kumppanien teokseen oman romaaninsa Viideskymmenes vapahtaja (1984, suom. 1985). Pyhä veri, pyhä Graalin -kirjan arvailuun ja johdatteluun perustuvaa tiedonhakua parodioi puolestaan italialainen tutkija ja semantikko Umberto Eco, jonka romaanissa Foucaultin heiluri (1988, suom. 1990) kuvitellaan vapaamuurarien salaliitto, joka kirjan viimeisillä sivuilla osoittautuukin pilaksi.
Dan Brown joutuikin kirjoineen lukuisiin oikeudenkäynteihin, joista hän on toistaiseksi selvinnyt voittajana. Perdue on tosin jatkanut oikeudenkäyntejä, mutta amerikkalaisen kustannusmaailman vinoutumista kertoo jotain se, että jo 1980-luvun alusta saakka kirjoja kirjoittanut Perdue on käytännössä tuomittu niin sanotuksi midlist-kirjailijaksi, jolla ei juurikaan ole toivoa päästä parhaimmin myytyjen kirjojen listalle. Hänen ja The Da Vinci Legacyn halveksuntaa voi selittää se, että The Da Vinci Legacy on ilmestynyt vain pokkarina, kun Dan Brownin teokset ovat olleet kovakantisia.
Yksi omaperäisimpiä salaliittotrillereitä on amerikkalaisen Theodore Roszakin Flicker (1991, suom. 1996). Siinä historian hämäristä alkava salaliitto nivotaan hämmästyttävällä, mutta uskottavalla tavalla Hollywoodiin B-elokuvatuotantoon.

Trilleri muissa medioissa

Trillerin kehitykseen 1990-luvulta alkaen on kuulunut vuorovaikutus muiden medioiden kanssa. Elokuvan ja trillerin yhteiselo on ollut pitkä, mutta vasta 1990-luku toi mukanaan interaktiiviset, vuorovaikutteiset tietokonepelit. Esimerkiksi lukuisista Tom Clancyn teoksista on tehty myös tietokonepelejä; pelejä on myös tehty maailmasta, johon Clancyn teokset sijoittuvat, mutta ne eivät perustu sinänsä mihinkään tiettyyn kirjaan.
Tietokonepelien rinnalla trillerit, varsinkin tekno- ja tieteistrillerit, ovat antaneet paljon virikkeitä roolipeleihin ja jopa live-roolipeleihin, joissa osanottajat esittävät osittain valmiin juonen pohjalta, osittain improvisoiden rooleja teosten pohjalta luodussa maailmassa. Suosittuja teknotrilleri-roolipelejä ovat esimerkiksi Aegis, InfoWar ja Stray Bullet.

1 kommentti:

Unknown kirjoitti...

Ken Follettin The Eye of the Needlesta on suomennos. Ainakin olen äänikirjana sellaisen kirjastosta aikanaan lainannut.